Palloleikkejä ja pelottavia teinejä

Nyt kun Pertsa on ollut meillä jo 1,5 viikkoa, on turha vieraskoreus selvästi kadonnut. Myös luottamus on lisääntynyt, ja Pertsa ymmärtää jo, että minut tai miehen voi huoletta laskea vessaan; takaseinässä ei ole mitään salaovea josta voisimme hilpaista karkuun. Myös töihin lähtö onnistuu useimmiten ilman mukaan änkeävää koirapoikaa. Nuoleminen ei ole vieläkään vähentynyt, mutta hiljalleen sitä näköjään tottuu kaikkeen, jopa siihen että jalat tulevat kokonaan pestyiksi aamuteetä juodessa. Silti toivoisin, että joku fiksu keksisi syyn ylettömään nuolemiseen ja jonkun konstin lopettaa se.

Ihmisiin Pertsa suhtautuu yleensä varovaisen ystävällisesti, mutta siskon poikaa se pelkäsi kuollakseen. Toki 170 senttinen, möreä-ääninen teini on noin normistikin pelottava ilmestys, mutta Pertsan reaktio oli aivan ennalta-arvaamaton. Se pakeni välittömästi jalkojeni taakse teinin nähtyään, ja pysyi siellä. Kun istuin, se änkesi jalkojeni alle. Teiniltä meni koko ilta sen luottamuksen voittamiseen, vaikka hän on tottunut olemaan koirien kanssa. Illalla Pertsa ja teini kuitenkin jo kellivät yhdessä olohuoneen matolla, mutta töitä se teiniltä ja minulta vaati. Ilmeisesti Pertsalla on menneisyydessä joku pitkä, möreä-ääninen ja kiharatukkainen mies, jonka muisto vainoaa edelleen.

Tullessaan Pertsa ei osannut juurikaan leikkiä, ja nyt vasta se alkaa hiljalleen tajuta että leluilla voi tehdä muutakin kuin jyrsiä ne kappaleiksi. Viime viikonloppuna 9- vuotiaamme jaksoi kärsivällisesti opettaa Pertsalle kuinka kepillä leikitään, ja hiljalleen idea alkoi kai jalostua sen päässä. Eilen kävimme heittelemässä palloa, ja se oli Pertsasta suunnattoman hauskaa. Ja vielä kivempaa oli juosta häntä suorana karkuun Snapsia. Ensin Snapsia piti tietenkin ärsyttää, jolloin pakenemisesta tuli astetta jännittävämpää. Odotan jännityksellä kauanko Snapsilla hermo kestää.

 Pallo!




















 

 

Jatkuva nälkä on asia joka ei ole muuttunut mihinkään. Pertsa saa säännöllisesti ruoan, vähän enemmän kuin painon mukaan pitäisi antaa, ja siihen päälle vielä koulutusherkut. Silti sen suhtautuminen ruokaan on täysin hysteeristä. Meni yli viikko että se oppi odottamaan istumassa kunnes saa ruuan, ja sitäkään se ei jaksa tehdä kuin hetken kerrallaan. Sitten palaa hermo ja alkaa hyppiminen kohti kuppia. Ollaan harjoiteltu pienillä hetkillä, koska liikaa ei kannata vaatia heti alkuun, ja hiljalleen tuloksia näkyy. Pertsa oppii todella nopeasti asioita, ja ymmärtää jo sanat "tänne" "Pertsa" "istu" "maahan" "seis" ja "mennään". Ruoka-asiat vain aiheuttavat täysin aivottoman hysterian tilan.

Ostimme tänään molemmille koirille 20 cm puristeluut. Pertsa söi omansa järjettömällä ähräämisellä ja kiireellä samantien (koko luuhun meni alle puoli tuntia!), ja hipsi sen jälkeen tarkistamaan Snapsin luutilanteen. Snapsi söi luusta puolet, ja jätti loput odottamaan jatkoa. Pertsa huomasi tilaisuutensa tulleen ja nappasi luun itselleen. Se jäysti vielä Snapsinkin luusta puolet, mutta sitten loppui ilmeisesti mahasta tila, ja siitähän se ongelma sitten syntyikin. Luu suussa Pertsa kiersi asuntoa ja etsi hyvää piilopaikkaa. Onnettomasti vingahdellen se kävi kaikki huoneet läpi, eikä vaan löytänyt sopivaa piiloa. Se koitti tunkea luun jämää miehen dvd-levyjen väliin, ja järkyttyi suunnattomasti kun se kiellettiin. Loppujen lopuksi aivotyöskentelystä täysin väsynyt pikkuinen jätti luun hellästi miehen työtuolin alle ja nukahti. On se rankkaa tuo syöminenkin.

"Saiskohan tämän tungettua kokonaan suuhun jos oikein yrittäisi"














 
 
Sain vinkin antaa Pertsalle joskus niin paljon ruokaa kun se vaan pystyy syömään, ja sitten ahneus katoaisi. En kuitenkaan uskalla kokeilla sitä, koska pelkään että Pertsa ahmisi kunnes mahalaukku räjähtää. Täytyy vaan toivoa, että se joskus hoksaa että meillä tulee ruoka säännöllisesti, eikä sen tarvitse nähdä enää nälkää.