Edistystä, jumitusta ja paniikki puistossa

Pertsa on ollut tänään kotona tasan kuukauden! Yhdessä ainoassa kuukaudessa se on onnistunut solahtamaan täysivaltaiseksi perheenjäseneksi, ja oppinut uskomattoman paljon asioita. Moni asia on muuttunut ja kehittynyt, mutta monissa on vielä paljon työtä edessä. Eipähän tule tylsää.

Kehitystä on selkeästi tapahtunut ainakin turvallisuudentunteessa; enää ei tarvitse itkeä kun minä menen vessaan, tosin oven takana on kumminkin pakko päivystää. Mistäs sitä koskaan tietää, jos vaikka kaiverran kaakelin taakse kieroa pakotietä joka kerta kun kopperossa käyn. Varuillaan on kumminkin vähän oltava, se on viisautta. Töihin minut uskaltaa jo laskea ilman ulinaa, koska sieltä nyt ainakin tulen takaisin, kuka hullu sinne nyt yli kahdeksaksi tunniksi jäisi. Myös kauppaan minut kannattaa laskea, koska taitavana ihmisenä metsästän sieltä mukaani kassikaupalla ruokaa! Ensimmäisten päivien vikisevän ja väkisin mukaan tunkevan koirapojan tilalla on nyt tyynesti eteiseen jäävä koira, joka ymmärtää, että "hei hei" tarkoittaa "tulen takaisin". Todella suuri helpotus arkeen.

Autossa matkustaminen ei ollut Pertsalla alkuun ollenkaan tuttua, ja se piti aina nostaa autoon. Pekoniherkut ja tietoisuus siitä, että autolla mennään maalle, on saanut pienen matkustajan sisäistämään autoilun ilot, ja se hyppääkin kyytiin aina kun oven avaa. Myös silloin kun ei tarvitsisi. Arkea helpottava asia sekin, ainakin suurimman osan aikaa.

Hidasta edistymistä on tapahtunut  myös ruokailussa. Pertsa tietää, että annan ruokakupin sille, ja malttaa odottaa jopa useita sekunteja. Mitä pidemmälle odotusaika menee, sen enemmän kroppa alkaa jännityksestä täristä, mutta hiljalleen ollaan pidennetty aikaa ja pinnaa. Enää ei tarvitse pitää toisella kädellä hysteerisesti lipovaa koiraa kauempana kun täyttää ruokakuppia, vaan pelkkä äänikomento riittää pitämään kuolanaaman odottamassa. Erittäin kovasti arkea helpottava seikka. 

Muuten järjetön ahmiminen ei ole laantunut, vaan kaikki ylimääräiset herkut vievät automaattisesti aivot narikkaan. Toisaalta voi aina luottaa siihen, että koira tulee luokse kutsuttaessa; pekoniherkun mahtia ei voi horjuttaa. 

Asiat joissa edistys jumittaa tai antaa vielä odottaa itseään ovat nuoleminen ja katolleen heittäytyminen. Jatkuva kieltäminen sai Pertsan hieman rajoittamaan kuolanlevitysharrastustaan, mutta sairastumiseni pyyhkäisi tilanteen taas nollille kerta rysäyksellä. Ja niin vaan on taas kädet, jalat ja hiukset klähmässä. Uutena lisänä repertuaariin on tulleet ah niin ihanat, pekoniherkun ja koiran ahterin makuiset kielipusut, joita karvainen don juanimme jakaisi kovin mielellään. Nuivana henkilönä en vain ole niistä niin kovin innostunut, ja sekös hurmuria harmittaa. Pari kertaa se on kumminkin päässyt yllättämään, ja maku jää pitkäksi aikaa kummittelemaan. En suosittele kenellekään, terveisin nimim. kokemusta omaava Hämeestä.

Suurin osa Pertsan silittämisestä kohdistuu edelleen mahapuolelle, koska silitystä kerjäävä otus heitää välittömästi ketarat kohti kattoa kun käsi lähestyy. Ainoastaan salaa selkäpuolelta lähestyen sitä pääsee silittämään myös selästä, mutta edestä lähestyessä selän tavoittaminen on suhteellisen hankalaa. Toki mahaa rapsuttaa mielellään, mutta kurakelillä ottaa suunnattomasti pattiin jos unohtaa rapsutusrajoitteet ja aloittaa rapsutuksen ulkona. Ihan joka kerta vieressä on luonnollisestikin lätäkkö.

Tänään käytiin kuukausipäivän kunniaksi ekaa kertaa koirapuistossa. Jätettiin vanha rouva Snapsi kotiin, ja mentiin ihan vain kahdestaan. Se oli ehkä virhe, koska Pertsa oli puistossa aivan paniikissa. Se painui jalkojeni taakse häntä koipien välissä ja murisi muille. En kuitenkaan voinut antaa periksi, vaan istuin penkille, ja Pertsa kiipesi viereeni. Selkä vasten minua se istui ja tarkkaili menoa varmaan tunnin, ja hiljalleen muut koirat saivat käydä sitä jo nuuhkimassakin. Muut koirat vähenivät, ja kun jäljellä oli enää uskomattoman upea sakemanni Diego, staffi Mailis ja lapinkoira Kurre, uskalsi Pertsa tulla alas penkiltä. Mailiksen kanssa meinasi tulla pientä nokkapokkaa, mutta lopulta koko porukka pystyi olemaan samassa tilassa, ilman rähinöitä. Olin Pertsasta tosi ylpeä! Leikkimään se ei vielä halunnut ruveta, mutta ehkäpä sitten ensi kerralla. 

Jännittäjä penkillä. Muut juoksee toisessa päässä puistoa.

Pertsa ja Kurre tutustuvat vaivihkaa.

Reteänä Diegon ja Mailiksen välissä.

















Kuukausi on mennyt hienosti, ja vaikka takapakkia ja ongelmia on ollut, uskon että kyllä me ne selvitetään. Seuraava haaste onkin sitten lenkkeilyssä; vastaantuleville pikkukoirille murina on saatava loppumaan (isot koirat saavat mennä ohi ilman minkäänlaista ääntä, liekö itsesuojeluvaistoa), ja oravien hyppiessä tiellä tulisi itsehillintä säilyttää. Siinä sitä työsarkaa riittää.