Myrkkyleipäjupakasta selvittiin säikähdyksellä. Pertsalla oli illan ajan kauhea jano ja levoton olo, mutta suurin syy siihen taisi olla oksetustarkoituksessa annettu suolapallo ja herkeämätön oireiden kyttäys. Aamulla pikkukoira oli taas oma itsensä.
Tasainen aika ei kuitenkaan kauaa kestänyt, vaan kuin varkain esiin hiipi uusi, edellistä pelottavampi ilmiö. Käytöksessä oli ollut jo merkkejä havaittavissa, mutta nyt todellisuutta ei voinut enää paeta; murrosikä oli saapunut. Koska kokemusta on jo yhdestä teinistä, oli oireet turhankin tutut: uhmakasta käytöstä, kimeää vastaan vänkäämistä, täydellistä välinpitämättömyyttä ja hämmentynyttä sekoilua. Meidän pienestä oravakoirasta oli kehittynyt täysiverinen teini.
Selkeimmin teiniys ilmeni agilitykentällä. Ennen niin innokkaasti makupalan perässä juossut pikkukoira ei vaan voinut enää tehdä mitä käsketään. Turhaan huidoin kädellä ja huhuilin että "putkeen", meidän teinihirviö nuuskutti tyynen rauhallisena jännää hajua ihan toisaalla. Kun korotin ääntäni, nousi pieni karvainen pää, katsahti minua alta kulmain, ja katseesta kuulin ihmisteinin äänellä: "no joo joo, älä ragee".
Kun teinix sitten armeliaasti suvaitsi saapua annetun tehtävän äärelle, oli kalkkiksien tehtävästä kehitettävä uusi versio. Teinithän tunnetusti tietää kaiken paremmin. Putkeen menon sijasta Pertsa hyppäsi sen päälle. Siitä sitten komentamisen jälkeen putken suun eteen selälleen makoilemaan, ja esittämään kuin ei olisi koskaan kuullutkaan mitä putken suhteen pitäisi tehdä. Kun käsky muuttui astetta kovemmaksi, oli oravakoiran sielu oitis säpäleinä. Murtuneena ja elämän julmuudesta ahdistuneena se meni putkeen, ja poistui suurta maailmantuskaa kokien. Teinit.
Pakkohan se on tämäkin vaihe kestää, mutta lökäpöksyjä tai pipoa en sille osta.
Dynaaminen teinikaksikko
Nyt kyllä niin sieppaa, että parempi olisi kun ei mitään kirjottelisi. Kirjoitan silti. Oltiin koirien kanssa lenkillä, ja siinä tyynen rauhassa kävellessämme huomattiin koirien kanssa yhtäaikaa että kappas, tien varrelle on kylvetty leipäpaloja. Arvaahan sen kuinka siinä kävi; Snapsilla jäi suu auki, kun kerkisin karjaista että "EI OTA", Pertsa taas oli ehtinyt kiskaista kitusiinsa ensimmäisen, noin puolikkaan ruispalan kokoisen köntin, jo ennen kuin ehdin saada pihaustakaan ulos. Kiskaisin koirat viereen, ja tarkempi tilanneanalyysi osoitti, että leipää oli mukavina suupaloina kätevästi tien molemmin puolin, ohi ei pääse kuin tottelevaisen koiran kanssa.
Ohitettiin leipäansa sitten kumminkin, Snapsi tyylipuhtaasti tiukassa käskyssä, ja eräs nimeltä mainitsematon pikkukoira vähemmän tyylikkäästi leivän perään surkeasti uikuttaen. Ohi kumminkin päästiin, ja pikavauhtia kotiin. Soitin eläinlääkäriltä oksetusohjeet, ja Pertsa riemastui kun sai lisää ruokaa. Perään tosin tärähti sitten suolapallo, mutta sekin meni samalla innolla.
Ohjeena oli antaa ensin pehmeää ruokaa, ja sen jälkeen noin puolen teelusikan kokoinen suolapallo kitalakeen. Tarkoitus oli, että koira oksentaa sen jälkeen. Pertsahan ei kuitenkaan kerran saavutetusta ateriasta noin vain luovu, joten oksennusta ei tullut. Lisää suolaa ei saa antaa, koska vaarana on kuulemma suolamyrkytys. Eli nyt sitten vain odotellaan mitä tapahtuu vai tapahtuuko mitään.
Suolansyönnin jälkeen käytiin keräämässä leivät polun varrelta pois. Ensin ajattelin, että joku mummu on ehkä vaan ruokkinut lintuja, mutta kuka mummu roudaa polun varteen yli puoli muovikassillista vähän talitinttiä pienempiä leivänpaloja? Palojen koko olisi ollut sopiva esim kotkille, mutta niitä näkyy suhteellisen harvoin meidän metsässä. Ja nyt varmaan vielä harvemmin kun keräsin niiltä eväätkin pois.
Tällä hetkellä vieressä makaa loukkaantunut koirapoika, jonka mielestä mä olen selkeästi ehkä tyhmin ihminen maailmassa. Kielsin katetun juhla-aterian, tungin suuhun suolaa, keräsin kassillisen ihanaa leipää ja heitin sen Pertsan ulinasta välittämättä roskiin, ja nyt pidän vielä väärinkohdeltua koiraparkaa hihnassa sisälläkin. Kaikki on pilalla. Vaan tässä ei nyt huokailut auta, on vaan odotettava ettei oireita tule. Päivystävä eläinlääkäri kun kuulemma on Hämeenlinnassa. Upeeta.
Mietin vaan, että kuinka paha olo pitää olla sisällä sellaisella ihmisellä joka haluaa myrkyttää toisen koirat. Toivotaan että sellaista ihmistä ei ole täällä ollut, ja selvitään säikähdyksellä. Kyllä vaan korpeaa, ja kovasti.
