Kaasua, komisario Pertsa

Vaikka koira on kuinka kiva ja suloinen, karisee sen ihanuus hetkessä suolikaasujen vallatessa ilman. Siinä vaiheessa kun kesken television katselun huomaa istuvansa sohvalla peittyneenä vihreään usvaan, silmät vuotaen ja henkeä haukkoen, ei löyhkän lähde tunnu enää ollenkaan niin hellyyttävältä. Kokemusta on.

En yhtään tiedä mitä Pertsalle on Venäjällä syötetty, mutta kovin terveellistä se ei ole voinut olla. Vielä pari viikkoa tulonsa jälkeenkin Pertsan tuotokset muistuttivat enemmän juustonaksuja kuin koiran pökäleitä, ja haju oli kammottava. Siinä vaiheessa kun seisoo hengitystä pidättäen metsässä odottamassa, että pikkuinen koira saa tuotoksensa tikistettyä ulos, ja huomaa ohi kävelleen ihmisen kääntyvän katsomaan teitä järkyttynyt ilme naamallaan, niin sitä vaan tietää että jotain on tehtävä. Varsinkin kun vanhempi koirammekin alkoi jo vaikuttaa pahoinvoivalta käryävien juustonaksujen läheisyydessä. Ja se sentään on käynyt ratsaamassa siskon kissojen hiekkalaatikon.

Alati viisas työkaverini S. tietää näistä asioista paljon, ja hän kertoi juustonaksumaisen tuotoksen olevan vähemmän hyvä asia. Bonuksena joka ruokailun jälkeen esiintyvä järkyttävä löyhkä saattaa hänen mielestään liittyä siihen, että suolisto on todella sekaisin, ja siellä ihan kirjaimellisestikin mätänee jotain. Hän suositteli tilanteen rauhoittamista ja ruokavalion tasapainottamista ensiavuksi. Ja koska S. tuppaa olemaan usein oikeassa, olen päättänyt kokeilla hänen neuvojaan. Jo senkin takia, että Pertsan aiheuttaman ilmansakeuden vuoksi huonekasveista tippuu kohta lehdet.

Olen yrittänyt syöttää Pertsalle mahdollisimman tasalaatuista ruokaa, mutta sen pohjaton ahneus asettaa sille omat rajoituksensa. Kaikki menee mahaan, minkä vaan sinne voi kuvitella menevän. Ja vähän päällekin. Pyrkimys tasapainoon on kumminkin kova, ja olen pohtinut myös barffauksen kokeilemista. Tilaisuus siihen saattaa tulla nopeastikin, kun huomasin Musch:n mainostavan barf-ruokiaan. Olen ajatellut kokeilla aluksi barf-ruuan ja perinteisten nappuloiden sekoitusta, ja mikäli kaikki menee putkeen, niin myöhemmin voisimme ehkä siirtyä kokonaan barf-linjalle. Ainakin netistä luetut kokemukset ovat olleet rohkaisevia. Kokeilusta hyötyisi varmasti myös ikäneito Snapsikin, joten ajattelin kokeilla ruokaa myös sille. Enpä usko että kokeilussa voisi mitään hävitä, yrjötyt matotkin ovat edelleen pesulareissun jäljiltä pussissa, eikä tuo karvakasa voi päästää enää pahemman hajuisia leijoja ilmoille. Toivon totisesti että barffaus auttaisi Pertsan suolisto-ongelmiin, ja jos sivutuotteena ahmed ahneemme tuntisi itsensä paremmin ravituksi, niin kaikkien elämä helpottuisi huomattavasti. 

Eilen laittelin lastenvaatteita myyntiin nettikirppikselle, ja kuten näkyy, työnjohto toimi tehokkaasti.

Tunteikas ja tuoksuva linssilude.

Edistystä, jumitusta ja paniikki puistossa

Pertsa on ollut tänään kotona tasan kuukauden! Yhdessä ainoassa kuukaudessa se on onnistunut solahtamaan täysivaltaiseksi perheenjäseneksi, ja oppinut uskomattoman paljon asioita. Moni asia on muuttunut ja kehittynyt, mutta monissa on vielä paljon työtä edessä. Eipähän tule tylsää.

Kehitystä on selkeästi tapahtunut ainakin turvallisuudentunteessa; enää ei tarvitse itkeä kun minä menen vessaan, tosin oven takana on kumminkin pakko päivystää. Mistäs sitä koskaan tietää, jos vaikka kaiverran kaakelin taakse kieroa pakotietä joka kerta kun kopperossa käyn. Varuillaan on kumminkin vähän oltava, se on viisautta. Töihin minut uskaltaa jo laskea ilman ulinaa, koska sieltä nyt ainakin tulen takaisin, kuka hullu sinne nyt yli kahdeksaksi tunniksi jäisi. Myös kauppaan minut kannattaa laskea, koska taitavana ihmisenä metsästän sieltä mukaani kassikaupalla ruokaa! Ensimmäisten päivien vikisevän ja väkisin mukaan tunkevan koirapojan tilalla on nyt tyynesti eteiseen jäävä koira, joka ymmärtää, että "hei hei" tarkoittaa "tulen takaisin". Todella suuri helpotus arkeen.

Autossa matkustaminen ei ollut Pertsalla alkuun ollenkaan tuttua, ja se piti aina nostaa autoon. Pekoniherkut ja tietoisuus siitä, että autolla mennään maalle, on saanut pienen matkustajan sisäistämään autoilun ilot, ja se hyppääkin kyytiin aina kun oven avaa. Myös silloin kun ei tarvitsisi. Arkea helpottava asia sekin, ainakin suurimman osan aikaa.

Hidasta edistymistä on tapahtunut  myös ruokailussa. Pertsa tietää, että annan ruokakupin sille, ja malttaa odottaa jopa useita sekunteja. Mitä pidemmälle odotusaika menee, sen enemmän kroppa alkaa jännityksestä täristä, mutta hiljalleen ollaan pidennetty aikaa ja pinnaa. Enää ei tarvitse pitää toisella kädellä hysteerisesti lipovaa koiraa kauempana kun täyttää ruokakuppia, vaan pelkkä äänikomento riittää pitämään kuolanaaman odottamassa. Erittäin kovasti arkea helpottava seikka. 

Muuten järjetön ahmiminen ei ole laantunut, vaan kaikki ylimääräiset herkut vievät automaattisesti aivot narikkaan. Toisaalta voi aina luottaa siihen, että koira tulee luokse kutsuttaessa; pekoniherkun mahtia ei voi horjuttaa. 

Asiat joissa edistys jumittaa tai antaa vielä odottaa itseään ovat nuoleminen ja katolleen heittäytyminen. Jatkuva kieltäminen sai Pertsan hieman rajoittamaan kuolanlevitysharrastustaan, mutta sairastumiseni pyyhkäisi tilanteen taas nollille kerta rysäyksellä. Ja niin vaan on taas kädet, jalat ja hiukset klähmässä. Uutena lisänä repertuaariin on tulleet ah niin ihanat, pekoniherkun ja koiran ahterin makuiset kielipusut, joita karvainen don juanimme jakaisi kovin mielellään. Nuivana henkilönä en vain ole niistä niin kovin innostunut, ja sekös hurmuria harmittaa. Pari kertaa se on kumminkin päässyt yllättämään, ja maku jää pitkäksi aikaa kummittelemaan. En suosittele kenellekään, terveisin nimim. kokemusta omaava Hämeestä.

Suurin osa Pertsan silittämisestä kohdistuu edelleen mahapuolelle, koska silitystä kerjäävä otus heitää välittömästi ketarat kohti kattoa kun käsi lähestyy. Ainoastaan salaa selkäpuolelta lähestyen sitä pääsee silittämään myös selästä, mutta edestä lähestyessä selän tavoittaminen on suhteellisen hankalaa. Toki mahaa rapsuttaa mielellään, mutta kurakelillä ottaa suunnattomasti pattiin jos unohtaa rapsutusrajoitteet ja aloittaa rapsutuksen ulkona. Ihan joka kerta vieressä on luonnollisestikin lätäkkö.

Tänään käytiin kuukausipäivän kunniaksi ekaa kertaa koirapuistossa. Jätettiin vanha rouva Snapsi kotiin, ja mentiin ihan vain kahdestaan. Se oli ehkä virhe, koska Pertsa oli puistossa aivan paniikissa. Se painui jalkojeni taakse häntä koipien välissä ja murisi muille. En kuitenkaan voinut antaa periksi, vaan istuin penkille, ja Pertsa kiipesi viereeni. Selkä vasten minua se istui ja tarkkaili menoa varmaan tunnin, ja hiljalleen muut koirat saivat käydä sitä jo nuuhkimassakin. Muut koirat vähenivät, ja kun jäljellä oli enää uskomattoman upea sakemanni Diego, staffi Mailis ja lapinkoira Kurre, uskalsi Pertsa tulla alas penkiltä. Mailiksen kanssa meinasi tulla pientä nokkapokkaa, mutta lopulta koko porukka pystyi olemaan samassa tilassa, ilman rähinöitä. Olin Pertsasta tosi ylpeä! Leikkimään se ei vielä halunnut ruveta, mutta ehkäpä sitten ensi kerralla. 

Jännittäjä penkillä. Muut juoksee toisessa päässä puistoa.

Pertsa ja Kurre tutustuvat vaivihkaa.

Reteänä Diegon ja Mailiksen välissä.

















Kuukausi on mennyt hienosti, ja vaikka takapakkia ja ongelmia on ollut, uskon että kyllä me ne selvitetään. Seuraava haaste onkin sitten lenkkeilyssä; vastaantuleville pikkukoirille murina on saatava loppumaan (isot koirat saavat mennä ohi ilman minkäänlaista ääntä, liekö itsesuojeluvaistoa), ja oravien hyppiessä tiellä tulisi itsehillintä säilyttää. Siinä sitä työsarkaa riittää.

Norsuhirviö ja muita pelkotiloja

Pertsa on kotiutunut niin hyvin, että välillä sen menneisyys tuppaa jo unohtumaan. Siis siihen asti, kunnes istuu alas ja huomaa käsiensä olevan nuoltu klähmäisiksi alle minuutin. Tai jos sattuu ottamaan esille minkä tahansa ruokaan edes etäisesti viittaavan esineen tai tarvikkeen, ja karvainen kaveri on vieressä häntäpuuhkaansa viuhtomassa alle nanosekunnin.

Kun koira ei ole ollut itsellä pennusta saakka, ei osaa yhtään etukäteen aavistaa mikä sen maailmaa saattaa milloinkin järkyttää. Viime päivinä tragediaa elämään on aiheuttanut minun sairastumiseni. 

Toimiston kiertoflunssa iski, kuume nousi ja räkää alkoi pursuta niin nenästä kuin keuhkoistakin. Kaikki oli hyvin siihen asti, kunnes alkoi niistäminen. Oli aamu ja muut vielä nukkuivat, kun kömmittiin Pertsan kanssa ulos makuuhuoneesta. Mies ja vanharouva Snapsi jäivät sinne vielä nukkumaan, joten laitoin oven kiinni. Lapset nukkuivat omassa huoneessaan ovi kiinni. Oltiin siis Pertsan kanssa kahden aamupuuhissa, kuten yleensäkin, mutta sitten tein kardinaalimunauksen. Menin vessaan, laitoin oven kiinni ja niistin oikein pontevasti. Yksin hämärään eteiseen jätetty pieni koirapoika sai jonkinlaisen paniikkikohtauksen, ja päästi äänen, joka ei ollut haukuntaa, ulinaa tai murinaa, vaan jotain niiden sekoitusta. Ainakin se hyvin tehokkaasti herätti koko talon.

Tulin vessasta pikavauhtia, koska luulin Pertsan satuttaneen itsensä. Se oli kuitenkin kunnossa, ja pyöri keskellä eteistä ulisten ja muristen joka suuntaan vuoronperään. Minut nähtyään se kiisi jalkojeni taakse ja tärisi siellä. Koko aamun minua seurasi karvainen varjo, joka pälyili hermostuneesti ympärilleen. Se oli täysin vakuuttunut siitä, että karmeasti törisevä norsuhirviö tulee ja syö sen hetkenä minä hyvänsä. Vietettiin sitten loppupäivä turistellen oikein urakalla, ja Snapsi antoi malliesimerkkiä siitä miten vähän voi ihmisen niistäminen koiraa kiinnostaa (hyvin vähän). Illalla Pertsa oli tottunut ääneen, ja minulla oli kärsä ihan punainen kaikesta niistämisestä. Mutta mitäpä sitä ei koiransa mielenrauhan vuoksi tekisi.

Seuraavana päivänä kuume nousi entisestään, ja painuin nukkumaan heti kun sain lapset kouluun. Mies jäi kotiin myös, mutta Pertsa oli täysin vakuuttunut siitä etten pärjää, ellei se käy säännöllisesti nuolemassa minua terveeksi. Makasin siis sängyssä puolitajuttomana, kädet, jalat ja hiukset koiran kuolassa, kun summeri soi. Postimies tuli tuomaan jotain pakettia. Yleensä ihmisiin hyvin ystävällisesti suhtautuva pikkukoira hätääntyi aivan täysin. Kun mies avasi oven postimiehelle, alkoi Pertsa murista. Postimies ei onneksi pelännyt koiria, vaan tuli pokkana pakettinsa kanssa rappuja ylös. Sairaan johtajan uskollisen puolustajan pokka petti täysin pelottoman postimiehen edessä, ja oma pikku ritarini tuli häntä suorana sängyn viereen apuja pyytämään. Hämmästys oli suunnaton, kun en reagoinut tähän järkyttävään tapaukseen mitenkään, ja lopulta Pertsakin rauhoittui nukkumaan sairasvuoteen viereen syvään huokaisten. Pelottava postimieskin älysi häipyä heti kun paketti oli vaihtanut omistajaa.

Minun sairastumiseni aiheutti taas takapakkia Pertsalle, ja se on ollut  selvästi vaisumpi. Nyt kun elämä alkaa taas voittaa, ja karmea norsuhirviökin on poissa, se alkaa hiljalleen palautua omaksi iloiseksi itsekseen. Luulen että Pertsan kanssa on vielä paljon työtä edessä ja useita yllätyksiä, mutta hiljaa hyvä tulee.  

Norsuhirviön säikäyttämä pikkukoira ja varovasti heiluva puuhkahäntä.

Tie koiran sydämeen käy kanankaulan kautta

Siskoni tuli viikonloppuna katsomaan uutta perheenjäsentä. Matka isolta kirkolta Helsingistä tänne maalle taittui kätevästi junalla, ja tuliaisiakin oli mukana. Heti ovelta Pertsa haistoi viekoittelevan tuoksun siskoni kädessä olevasta pussukasta, ja päätti siltä istumalta että siskoni on kertakaikkisen hyvä tyyppi. Kun pussista vielä paljastui kanankauloja, sai sisareni karvaisen ja antaumuksella häntä palvovan fanin. Kanankaulat syötiin luonnollisestikin heti eteisessä, ja ne aiheuttivat Pertsassa jo tutun täysin aivottoman tilan. Tyyppi ahmi kauloja purematta, eikä meinannut pysyä nahoissaan ennen seuraavan saamista. Snapsin suusta se ei sentään uskaltanut edes yrittää varastaa, vaikka selvästi näki että mieli teki.

Vähän siskoni jälkeen meille tuli jo tuttu pelottava teini, siskoni poika. Pertsa muisti teinin viime viikolta, mutta oli silti selvästi varovainen. Äkkiä se tajusi, että ihanan kanankaulanaisen kanssa samalta tuoksuva poika ei vaan voi olla paha ihminen, ja lähestyi makupalojen toivossa myös teiniä. Loppujen lopuksi tämä ennen niin pelottava ihminen sai viedä Pertsan ja Snapsin ulos, ja laiskahko teini lähtikin ihan vapaaehtoisesti ulkoilemaan. Ei taida olla sellaista asiaa, johon oikein ajoitettu kanankaula ei tepsisi.

"Palvon sua ikuisesti, sinä ihana kanankaulanainen!"

Kanankaulojen saavuttaman menestyksen myötä siskoni kaivoi esiin Pertsan special-tuliaisen; oman jousto-kumikanan. Ihan vaan siksi koska jokaisella koiralla nyt vaan kuuluu olla oma jousto. Pertsa ei millään voinut käsittää mokoman kumisen linnun olemassaolon tarkoitusta, mutta otti sen kumminkin suuhunsa. Kun jousto päästi vinkaisun, Pertsa pelästyi ja päätti mulkoillen jättää mokoman syömäkelvottoman kummajaisen Snapsin iloksi.

Julmasti hyljätty Jousto-kumikana.

Sunnuntaina käytiin maalla poimimassa omenoita, joita on tänä vuonna aivan järjettömän paljon. Jostain ihmeen syystä omenoita tippuili puusta jo raakoina vaikka kuinka paljon, ja käytin häpeilemättä lapsityövoimaa pudokkaiden poimimiseen. Nyt oli kuitenkin tarkoitus poimia käyttöomenia työkavereille, joten jouduin itsekin hommiin. 

Maalle ajettaessa kaikui naapurin maatalon pihasta kumea kaksiääninen haukku puhtaasti kaanonissa, ja pelkäsin että näinköhän Pertsa lähtee sinne hölmöilemään kun pääsee vapaaksi. Äänien kaikupohjasta päätellen pikku-Pertsalla ei olisi ollut paljon sanottavaa siinä seurassa, ja harkitsin jo hetken Pertsan kiinni pitämistä. Snapsin luotettavuus ja pekoniherkut taskussa antoivat kuitenkin uskoa, ja uskalsin laskea molemmat koirat irti. Pertsa jumittui oitis puun alle johtamaan poimimispuuhia, eikä hievahtanutkaan naapuriin päin. Fiksu koira.

"Poimimisliikkeen suunta on toi. Hopi hopi."

Kun omenat oli saatettu pussien suojiin, lähdettiin siivoamaan autotallia. Pieni ja karvainen työnjohtaja hääri siinäkin mukana minkä kerkesi. Kuulin, kun naapurin maatalossa rykäistiin käyntiin todella kovaääninen puimakone, ja hain jo hihnan valmiiksi siltä varalta että Pertsa säikkyy isoa konetta. Siivosin normaalisti kun puimuri lähestyi lähipeltoa, mutta sivusilmällä tarkkailin kuitenkin koko ajan Pertsan liikkeitä. Puimuri jyrisi lähemmäs, ja Pertsa höristi korviaan. Ihme kyllä kumikanaa pelkäävä karvakasani ei ollut jättivekottimesta moksiskaan, ja käveltiin poikien ja koirien kanssa pellon laitaan katsomaan puintia. Pertsan on pakko ollut joskus edellisessä elämässään tottua isoihin koneisiin, koska se käyttäytyi kuin ärjyvä puimuri olisi maailman luonnollisin asia. Koiranleluja se sitten taas pelkää. Omituinen otus.

Illalla koettiin vielä lisää extremeä, eli leikattiin kynnet. Valmistauduin henkisesti pitkään väsytystaistoon, mutta Pertsa kellahtikin ihan nätisti syliini selälleen ja antoi leikata kynnet, vaikka se ilmeisen oudolta tuntuikin. Hassuna yksityiskohtana huomasin, että sillä on toisessa takajalan kannuksessa musta, ja toisessa valkoinen kynsi. Olisi tosi hauska tietää mitä rotuja Pertsassa on, mutta sitä tuskin koskaan saan selville. Kuten äitini asian osuvasti ilmaisi, koko koira taitaa olla ylijäämäpaloista koottu. Mutta hyvin ne sopivat Snapsin kanssa yhteen; mitä rotuja noissa kahdessa ei ole, niitä ei tarvita!

Pertsa the Peloton eläinlääkärissä

Tänään oli sitten se odotettu eläinlääkäripäivä. Ikävä kyllä oma eläinlääkärimme oli sairastunut, mutta toinen eläinlääkäri paikkasi häntä ja saimme pitää ajan.

Tähän asti ollaan menty autolla ainoastaan maalle, ja sinne Pertsa luuli selkeästi nytkin pääsevänsä. Häntä heiluen se loikkasi omalle paikalleen takapenkin jalkatilaan, ja istui sinne toiveikkaan näköisenä. Ilme oli innokas vielä auton pysähdyttyäkin, mutta ulos tullessa alkoi huolestus jo näkyä. Oltiin parkkipaikalla, eikä pelloista jälkeäkään. Syvä epäluuloisuus hälveni kuitenkin, kun päästiin eläinlääkärin odotushuoneeseen jossa oli ihanaakin ihanampi koiranherkku-hylly! Silmät suurina ja selkeästi epäuskoisena moisesta näystä Pertsa tuijotti hyllyä täynnä ihania herkkuja, ja järkyttävä tosiasia valkeni hiljalleen; niitä ei vaan millään saanut ottaa. Pertsan maailmaan tuli pöyristyttävä epäkohta.

Kaikeksi onneksi tiskin takana oli jo bullmastiffien ajoilta tuttu hoitaja, joka sai Pertsan huomion käännettyä itseensä. Yhdessä päättelimme, että Pertsan rotumääritelmä pitää paikkansa, ja kyseessä on Osetanian Oravakoiran valioyksilö. Pertsan paistatellessa ihastelun kohteena, tuli paikalle kääpiöpinseri omistajansa sylissä. Pinseriä selkeästi hieman jännitti, ja mitä enemmän se aristeli, sen enemmän Pertsa the Peloton tuntui kasvavan kokoa. Poika oli jo ihan polleana omasta erinomaisuudestaan, kun ulko-ovi aukesi, ja sisään asteli vasikan kokoinen irlanninsusikoira. Paljon olen koiria nähnyt, mutta tämä kyseinen yksilö oli oikeasti valtava. Peloton vahtini tajusi irliksen, räpytti pari kertaa silmiään, ja syöksyi ääntä nopeammin penkin alle jalkojeni taakse. Pari kertaa se kurkkasi, että näkikö se varmasti oikein, ja päätti sitten pysyä hyvin hyvin hiljaa. Ei sen puoleen, niin olisin minäkin luultavasti tehnyt jos suhteessa samankokoinen kaveri tulisi vastaan.

Pertsa the Peloton tarkistamassa tilanteita. Homma hallussa.
























Kaikeksi onneksi irlis poistui jonnekin takavasemmalle ennen meidän vuoroamme, muuten olisin joutunut kantamaan koko penkin alusineen vastaanottohuoneeseen. Lääkärin luona järkytysten tulva vain jatkui; lääkäri kokeili joka paikan, intiimitkin, katsoi hampaat ja kuunteli sydämen. Ei auttanut vaikka kuinka läähätti ja pyöri, ja lopulta Pertsa päätti antaa periksi, laittoi kuonon minun kainalooni ja antoi lääkärin tehdä hommansa. 

"Siis et voi olla tosissas"

















Lääkäri arvioi Pertsan iäksi mieluummin alle kuin yli vuoden, mutta päätin pitää passiin arvotun 8.8.2011 Pertsan syntymäpäivänä, vaikkei se ihan sen ikäinen vielä olekaan. Onpahan ainakin päivä jolloin juhlia synttäreitä. Kaikki oli kunnossa, vaikkakin ensi kertaa esiin nousi selvästi havaittava epäluulo Venäjältä tulevaa rescue-koiraa kohtaan. Passi, siru ja rokotukset olivat täysin asianmukaiset, mutta lääkäri oli sitä mieltä, ettei niihin välttämättä kannata luottaa. Hän määräsi matokuurin uusittavaksi, ja rokotuksetkin, mikäli epäilisin että niissä on jotain outoa. En epäillyt rokotuksia, mutta varmuuden vuoksi tarkastin vielä kotona päivämäärät Pertsan tuoneelta yhdistykseltä, ja kaikki oli kunnossa. Pertsa on hieno koira, oli sen tausta mikä tahansa. Menneisyyttään ei voi muuttaa, varsinkaan jos siihen ei ole itse voinut vaikuttaa, eikä sen perusteella saa ketään tuomita. Jokaisella kaltoinkohdellulla on oikeus uuteen alkuun. Ugh, olen puhunut.

Kun eläinlääkärikeikka oli kunnialla selvitetty, oli aika palata kotiin ja kärrätä yrjömatot pesulaan. Päätin viedä samassa rytäkässä pesulaan myös keittiön maton, joka tosiaan on sen tarpeessa. Jo ennestään järkytyksen vallassa oleva pikkuinen koiraparkani meinasi saada slaagin, kun siirsin keittiön pöytää ja aloin keriä mattoa. Se ei selvästikään pidä muutoksista. Pertsalta ei kuitenkaan kysytty, ja nyt on matot pesulassa. Ja pesulan pussissa ne saavat pysyäkin, kunnes eräs ahmed the peloton ahne löytää sisäisen, hyvin piilotetun itsehillintänsä, ja lopettaa holtittoman ahmimisen ja oksentelun. Sitä odotellessa.

Pienen koiran maailmassa on nyt iso virhe.

Ahneus käy oksennuksen edellä

Niin vaan tuli samantien testattua neuvo koiran täyteen syöttämisestä, tosin ei tarkoituksellisesti. Pertsa vetäisi siis oman ja Snapsin puristeluut kitusiinsa kerralla, ja piilotti Snapsin luusta jääneen jämän. Unien jälkeen olikin sitten selkeästi paha olo. Lähdettiin ulos, ja siellä tämä ahmed ahne piristyikin, kunnes tultiin takaisin kotiin. Ensimmäinen yrjölätäkkö osui tyylipuhtaasti keskelle olohuoneen mattoa, toinen siihen viereen, ja hetken päästä kolmas olohuoneen ruokapöydän alla olevalle valkoiselle matolle. Kaikeksi onneksi molemmat matot ovat tuuheita nukkamattoja, joten yrjöt sattumineen sekoittuivat niihin varsin tehokkaasti.

Kuurasimme limaista oksennusta matosta samalla, kun koitin pitää hysteerisesti lipovaa koiraa kauempana lätäköistä. Pertsa oli ehdottoman varma siitä, että ihanasti pehmenneet naudan nahan palaset kannattaa välittömästi saattaa takaisin tuulensuojaan. Kahdeksannen oksennuksen jälkeen lakkasimme laskemasta, ja nyt on matot esipestyinä odottamassa kärräystä pesulaan. Koiran omistaminen on hieno laji.

Vaikka mahassa kiersi ja olo oli huono, ei Pertsa selkeästi silti voinut itselleen mitään. Se kärtti ruokaa vain lisää, suorastaan hysteerisesti. Kun teimme poikien kanssa pirtelöä illalla, se söi jopa tippuneet mustikat. Eli ainakaan yksi täyteen ahmimiskerta ei meillä auttanut, ilmeisesti Pertsa on nähnyt nälkää niin paljon, että se muisto ei niin vaan katoa. Se ei vaan voi vielä luottaa siihen että ruokaa tulee huomennakin.

Muutenkin huono olo aiheutti jonkin asteisen taantuman, ja koko illan ja eilisen päivän minua seurasi pieni, surullinen koira, joka kellahti joka katseesta selälleen ja pyysi jatkuvasti rapsutusta.Tänään Pertsa on hiljalleen taas piristynyt, ja sai jo vähän ruokaakin joka pysyi hyvin sisällä. Opinpahan ainakin sen, etten enää toista kertaa osta ison koiran luuta Pertsalle, vaan meidän ahmed ahne saa tyytyä itselleen mitoitettuihin herkkuihin. Huomenna sitten mattopesulaan ja odotettuun eläinlääkärin tarkastukseen.

ahmed ahneella on paha olo.

Palloleikkejä ja pelottavia teinejä

Nyt kun Pertsa on ollut meillä jo 1,5 viikkoa, on turha vieraskoreus selvästi kadonnut. Myös luottamus on lisääntynyt, ja Pertsa ymmärtää jo, että minut tai miehen voi huoletta laskea vessaan; takaseinässä ei ole mitään salaovea josta voisimme hilpaista karkuun. Myös töihin lähtö onnistuu useimmiten ilman mukaan änkeävää koirapoikaa. Nuoleminen ei ole vieläkään vähentynyt, mutta hiljalleen sitä näköjään tottuu kaikkeen, jopa siihen että jalat tulevat kokonaan pestyiksi aamuteetä juodessa. Silti toivoisin, että joku fiksu keksisi syyn ylettömään nuolemiseen ja jonkun konstin lopettaa se.

Ihmisiin Pertsa suhtautuu yleensä varovaisen ystävällisesti, mutta siskon poikaa se pelkäsi kuollakseen. Toki 170 senttinen, möreä-ääninen teini on noin normistikin pelottava ilmestys, mutta Pertsan reaktio oli aivan ennalta-arvaamaton. Se pakeni välittömästi jalkojeni taakse teinin nähtyään, ja pysyi siellä. Kun istuin, se änkesi jalkojeni alle. Teiniltä meni koko ilta sen luottamuksen voittamiseen, vaikka hän on tottunut olemaan koirien kanssa. Illalla Pertsa ja teini kuitenkin jo kellivät yhdessä olohuoneen matolla, mutta töitä se teiniltä ja minulta vaati. Ilmeisesti Pertsalla on menneisyydessä joku pitkä, möreä-ääninen ja kiharatukkainen mies, jonka muisto vainoaa edelleen.

Tullessaan Pertsa ei osannut juurikaan leikkiä, ja nyt vasta se alkaa hiljalleen tajuta että leluilla voi tehdä muutakin kuin jyrsiä ne kappaleiksi. Viime viikonloppuna 9- vuotiaamme jaksoi kärsivällisesti opettaa Pertsalle kuinka kepillä leikitään, ja hiljalleen idea alkoi kai jalostua sen päässä. Eilen kävimme heittelemässä palloa, ja se oli Pertsasta suunnattoman hauskaa. Ja vielä kivempaa oli juosta häntä suorana karkuun Snapsia. Ensin Snapsia piti tietenkin ärsyttää, jolloin pakenemisesta tuli astetta jännittävämpää. Odotan jännityksellä kauanko Snapsilla hermo kestää.

 Pallo!




















 

 

Jatkuva nälkä on asia joka ei ole muuttunut mihinkään. Pertsa saa säännöllisesti ruoan, vähän enemmän kuin painon mukaan pitäisi antaa, ja siihen päälle vielä koulutusherkut. Silti sen suhtautuminen ruokaan on täysin hysteeristä. Meni yli viikko että se oppi odottamaan istumassa kunnes saa ruuan, ja sitäkään se ei jaksa tehdä kuin hetken kerrallaan. Sitten palaa hermo ja alkaa hyppiminen kohti kuppia. Ollaan harjoiteltu pienillä hetkillä, koska liikaa ei kannata vaatia heti alkuun, ja hiljalleen tuloksia näkyy. Pertsa oppii todella nopeasti asioita, ja ymmärtää jo sanat "tänne" "Pertsa" "istu" "maahan" "seis" ja "mennään". Ruoka-asiat vain aiheuttavat täysin aivottoman hysterian tilan.

Ostimme tänään molemmille koirille 20 cm puristeluut. Pertsa söi omansa järjettömällä ähräämisellä ja kiireellä samantien (koko luuhun meni alle puoli tuntia!), ja hipsi sen jälkeen tarkistamaan Snapsin luutilanteen. Snapsi söi luusta puolet, ja jätti loput odottamaan jatkoa. Pertsa huomasi tilaisuutensa tulleen ja nappasi luun itselleen. Se jäysti vielä Snapsinkin luusta puolet, mutta sitten loppui ilmeisesti mahasta tila, ja siitähän se ongelma sitten syntyikin. Luu suussa Pertsa kiersi asuntoa ja etsi hyvää piilopaikkaa. Onnettomasti vingahdellen se kävi kaikki huoneet läpi, eikä vaan löytänyt sopivaa piiloa. Se koitti tunkea luun jämää miehen dvd-levyjen väliin, ja järkyttyi suunnattomasti kun se kiellettiin. Loppujen lopuksi aivotyöskentelystä täysin väsynyt pikkuinen jätti luun hellästi miehen työtuolin alle ja nukahti. On se rankkaa tuo syöminenkin.

"Saiskohan tämän tungettua kokonaan suuhun jos oikein yrittäisi"














 
 
Sain vinkin antaa Pertsalle joskus niin paljon ruokaa kun se vaan pystyy syömään, ja sitten ahneus katoaisi. En kuitenkaan uskalla kokeilla sitä, koska pelkään että Pertsa ahmisi kunnes mahalaukku räjähtää. Täytyy vaan toivoa, että se joskus hoksaa että meillä tulee ruoka säännöllisesti, eikä sen tarvitse nähdä enää nälkää.

Aina ei mene niin kuin Strömsössä

Oltuaan viikon kotona, on Pertsa alkanut selkeästi vapautumaan. Eikä pelkästään hyvässä mielessä. Hienoa on se, kun iloinen pikkukoira viipottaa pöydän alle riemuissaan. Vähemmän hienoa on se, että sillä on yleensä suussaan poikien upein legoauto tai muu legorakennus. Jostain syystä legot kiehtovat Pertsaa suunnattomasti, ja mies-parkani onkin joutunut imuroimaan olohuoneen ruokapöydän alustaa puhtaaksi legon muruista ennen kuin pojat tulevat koulusta.

"Ai mikä pehmolelu? En mä vaan ole nähnyt"















 

 

Hännän harjaaminen on osoittautunut mission impossibleksi, ja sitä harjoitellaan nyt urakalla. En uskalla edes ajatella mitä tapahtuu, jos hännän virkaa tekevä puuhka pääsee huopumaan. Muutenkin kaikki hoitotoimenpiteet tuntuvat olevan uusi ja pelottava asia, ja niiden uhkakin aiheuttaa välittömän heittäytymisen selälleen ja täysin letkuksi. Selällään olevaa pikkukoiraa harjatessa sain taas muistutuksen Pertsan menneisyydestä: mahassa pippelin vieressä on vanha arpi, joka on arpeutunut hoitamattomana melko leveäksi. Onneksi Pertsa ei voi kertoa mitä sille on tehty, ja toivottavasti se hiljalleen itse sen myös unohtaa.

Pissaongelmaan on saatu selvyyttä fiksun kaverini Kikin ansiosta, ja nyt Pertsa pissaa jopa kolmekin kertaa vuorokaudessa, kunhan sen vaan vie aina lenkin päätteeksi samaan paikkaan. Pari kertaa se on jo harjoitellut jalan nostoakin, ja hämmästynyt sitten itsekin että mitäs mä oikein tein.

Juuri kun olin hehkuttanut, kuinka vaivattomasti kaikki on loppujen lopuksi mennyt, tuli netin kautta uutisia: samalla kyydillä Venäjältä tulleesta koirasta on löytynyt kirppuja. Pikagoogletus paljasti karua kertomaa koirakirppujen elämästä, ja painelin jalka suorana renkaat savuten apteekkiin lääkettä ostamaan. Paikallisessa pikkuapteekissamme menikin sitten sormi täysin suuhun, kun pyysin lääkettä joka tehoaa sekä aikuisiin kirppuihin että kirppujen muniin. Minkäänlaista selkoa ei aineista saatu, vaikka farmaseutin kanssa molemmat ihmeteltiin tuoteselosteita, ja päätin soittaa seuraavana päivänä omalle lääkärille ja kysyä sieltä. Jännä muuten miten sitä alkaa itseäkin kutittaa kun kuuleekin sanan kirppu. Pertsassa niitä ei onneksi kuitenkaan näkynyt.

Seuraavana päivänä saatiin lääkäriltä kirppulääke, ja kahden ihmisen voimin saatiin se jopa laitettua Pertsan niskaan. Samalla tuli myös Pertsa punnittua, poika painaa kunnioitettavat 11,3 kg! Se on muuten selkeästi nyt jo pyöristynyt, täytyy varmaan alkaa vähän katsoa mitä sille syöttää.

Nyt sitten vain jännitetään että tuleeko kirppuja vaiko ei. Upeeta ettei käy elo tylsäksi.

Citykoirasta maajussiksi

Viikonloppuna pakkasimme koirat autoon ja ajoimme maalle mökille. Kotona oli jo harjoiteltu luoksetuloa käskystä, ja ylen ahneena tyyppinä Pertsa hoksasi jo parista kerrasta että "tänne" tarkoittaa pekoniherkun saamista. Ja kun ruokaa on tarjolla, Pertsa kiitää paikalle kuin tuuli. Uskalsimme siis ajatella sen laskemista irti turvallisella maaseudulla. 

Perille saavuttuamme Snapsi pääsi samantein irti, mutta Pertsan kanssa kiersimme ensin paikkoja hihnan kanssa. Kun tontin rajat ja naapurin pellot oli paikannettu, oli aika ottaa hihna irti. Pertsa ei tajunnut ensin ollenkaan olevansa irti, ja kun asia alkoi hiljalleen kirkastua sen päässä, se oli hyvin epäuskoisen näköinen. Kun lopullinen valaistuminen koitti, pinkaisi Pertsa uskomattomalla vauhdilla matkaan. Se juoksee todella nopeasti, kuin pieni  kettu, mutta edes hurmioitunut vauhdin huuma ei ohittanut pekoniherkun mahtia. "Tänne"- käsky tehosi loistavasti myös irti ollessa. Kun kävi ilmi, ettei pikku-rescuellamme ole aikomustakaan häipyä omille teilleen, annoimme koirien tutkia ympäristöään rauhassa. Pertsa oli aivan silminnähden onnessaan uusista hajuista ja mahdollisuudesta juosta niin paljon kuin jaloista pääsi.

Dynaaminen voimakaksikko tarkastelemassa tiluksien tilanteita.

Kyllä maalla on mukavaa!






















 
 

Snapsia oli selkeästi alkanut jo ärsyttää mokoma perässähiihtävä häsläheppu, ja se antoikin Pertsalle pienen muistutuksen siitä kuka määrää. Pikkuinen älyn jättiläinen piti sitä hauskana leikkinä, ja Snapsi päätti syvään huokaisten jättää pösilön koulimisen tuonnemmaksi. 

Lähdittiin kävelylle mökkitietä pitkin, ja käytiin tarkastamassa miten tien parannustyöt etenevät. Matkalla sattui Pertsan suureksi riemuksi olemaan myös kuraoja, joka tietenkin piti koluta pohjia myöten. Snapsin vahingoniloinen ilme oli näkemisen arvoinen, kun se seurasi kuinka kurainen pikkukoira kömpi ojan pohjalta. Ettei vaan joku olisi vihjannut Pertsalle mistä kuraa löytyy...

                 

"Mitä se oikeen meuhkaa?? Ai miten niin en pääse autoon?! "

"Ehhehee, nyt saa toi ärsyttävä pikku rääpäle kuulla kunniansa" 




















 

 
Mökillä vietettiin sitten hieman pidempään kun aiottiin, eli niin kauan että Pertsan turkki kuivui. Päivä oli tosin kaunis, kesän viimeisiä oikein lämpimiä päiviä, ja sen vietti mielellään maalla. Kotona Pertsa joutuikin sitten suihkuun, ja selkeästi kävi ilmi ettei se ollut tuttua, saati mieluista puuhaa. Koko kylpyhuone oli märkä, mutta niin vaan pestiin kurat pois, ja järkyttynyt pikkukoirakin antoi kauhean kohtelun anteeksi välittömästi kun saatiin turkki kuivattua. Pesuhommia on selkeesti vielä treenattava, kuten myös harjaamista. Ne on tainneet jäädä entisessä elämässä aika vähälle.

Tutustumista puolin ja toisin

Ensimmäinen yö meni yllättävän rauhallisesti. Odotin itkua, ulvontaa ja hammastenkiristystä, mutta ainoa näkyvä merkki uudesta karvakasasta kotona oli ikkunalaudalta tiputettu kiinanruusu. Esitietojen mukaan Pertsa ei hauku ollenkaan, ja se tuntuikin pitävän paikkansa kunnes tuli töihin lähdön aika. Ovesta tunki väkisin mukaan hysteerinen pikkukoira, ja kun sain sen vihdoin viimein tungettua takaisin sisälle, alkoi sydäntäsärkevä itku ja haukkuminen. Mies oli riemuissaan, kun sai könytä töissä vietetyn yön jälkeen hoitamaan suunniltaan olevaa koiraa.

Päivä oli kumminkin mennyt hyvin, ja ulkoilutkin sujuneet. Huolestuttavaa oli ainoastaan se, ettei Pertsa ollut käynyt pissalla kertaakaan tulonsa jälkeen. Olin jo tosi huolissani, kunnes illalla sitten pitkän lenkin päätteeksi Pertsalta loppui ilmeisesti rakosta tila, ja se lorotti saavillisen pihanurmikolle. En meinannut edes huomata koko tapahtumaa, ja se antoi lisää aihetta pohtia Pertsan iänmääritystä. Tyyppi pissasi kuin tytöt.

Kuten jo mainitsin, Pertsan iästä ei ole tarkkaa tietoa. Venäläinen eläinlääkäri oli arvioinut iäksi hieman päälle vuoden, ja hienossa venäläisessä passissa luki syntymäajan kohdalla 08/11. Kuitenkin kun koiraa seurasi, ei iämääritys tuntunut välttämättä enää ihan oikealta. Pertsa pissasi kuin tytöt, eikä merkannut mihinkään. Sen ikeniä kutitti kaluamisesta päätellen kovasti, ja mitä nyt onnistuin venkoilevaan suuhun vilkaisemaan, niin siellä näytti olevan vielä maitohampaitakin tallella. Yksi selkeimmistä merkeistä Pertsan nuoruudesta oli Snapsin suhtautuminen siihen: pikkuriiviö sai tehdä lähes mitä tahansa, jopa näyttää hampaita, ja Snapsi vaan tuhahteli sille. Aikuisella uroksella olisi karvat pöllynneet sillä uhoamisen määrällä. Tilasin Pertsalle ajan omalta eläinlääkäriltämme perustarkastusta ja iänmääritystä varten, ihan vaan oman mielenrauhani takia. Aika on 5.9. ja siellä sitten toivottavasti selviää koska voidaan viettää Pertsan synttäreitä.

Ensimmäiset ulkoilukerrat aiheuttivat selkeästi hämmennystä, mutta hiljalleen homma alkoi sujua. Hihnassa Pertsa käveli alusta asti hienosti.

Ensimmäiset päivät menivät tutustuessa, ja Pertsa osottautui kovin hellyydenkipeäksi ja nälkäiseksi nuoreksi  mieheksi. Sillä on alituinen tarve nuolla joko minun tai mieheni käsiä tai varpaita koko ajan, ja sen pakkomielle hieman ärsyttää. Komentamalla se lopettaa hetkeksi, mutta ryömii sitten anteeksipyytävän näköisenä takaisin ja jatkaa harrastustaan. Yhtenä yönä heräsin siihen, että hiukseni oli nuoltu ihan klähmäisiksi. Toivotaan että älytön tapa jää hiljalleen pois kasvamisen ja kotiutumisen myötä, ei ole kovin mieltäylentävää olla jatkuvasti kädet kuolassa. Kukaan jolta olen asiasta kysynyt ei vaan ole keksinyt käytökselle järkevää syytä. Sydäntäraastavin selitys oli se, että Pertsa nuolee koska pelkää että sitä lyödään. Pikkuinen koiraparka.

Pertsan kuvaaminen on varsin haasteellista, koska kameran linssiin päätyy joko lipova koiran kieli tai sitten kuvattava kellahtaa selälleen. Muutenkin Pertsa tuntuu viettävän suhteellisen paljon aikaa katollaan, mahan rapsutusta odottaen. Olen lykännyt koulutuksen alkua siihen, että koira pysyy edes jaloillaan kun sille puhuu. Saa nähdä kauanko siihen menee.

Kuvaa tälläistä nyt sitten.

Rescue-koira saapuu kotiin

Pertsa tuli kotiin 22.8.2012. Odotin Venäjältä saapuvaa autoa järjettömässä kaatosateessa ja mietin, että näinköhän sitä tuli tehtyä moka. Olin valinnut ainoastaan kuvan ja puolen tunnin puhelinkeskustelun perusteella meille uuden koiran, ja se ei ehkä ole se kaikkein fiksuin tapa koiran valintaan. Jotenkin sitä vaan joskus tietää asioita, ja Pertsan kuvan nähtyäni tiesin että siinä on meidän uusi perheenjäsen.

Pertsa tuli siis Venäjältä Pelastetaan koirat ry:n kautta. Sen nimi Venäjällä oli Persik, mutta koska nimi aiheutti Fingerporimaisen "tsihihih"- reaktion pojissani (8- ja 9-v), muuttui nimi kotimaisempaan muotoon. Pertsa oli otettu huostaan alkoholistien luota asunnosta, jossa sitä oli pidetty nälässä ja pahoinpidelty. Kuvaavaa oli, ettei sille ollut opetettu yhtään mitään, eivätkä entiset omistajat tienneet edes sen ikää. Kukas sitä nyt jaksaisi muistaa koska koira on nurkkiin ilmestynyt. 

Ehdin pohtia kaikenlaista siinä sateessa seistessäni, ja olimme jo aikaisemmin tehneet selkeät suunnitelmat siitä, kuinka pelokas koira kotiututetaan ja tutustutetaan toiseen koiraamme Snapsiin. Kun Venäjän auto vihdoin tuli, oli häkissä hiukan arka, mutta innokkaasti ulos pyrkivä koira. Kun paperihommat oli tehty, Pertsa katseli lähtevän auton perään, vilkaisi minua ja selkeästi päätti että mennään nyt sitten tuon kanssa. Soitin kotiin että erityisjärjestelyjä ei tarvita, Pertsa kyllä pärjää. 

Ensimmäisestä uudessa kotimaassa otetusta kuvasta näkee kuinka paljon poikaa jännitti.















Kotona tärkeimmät asiat tulivat selviksi heti; Snapsi on Iso ja Pelottava Koirien Johtaja, ja minusta tuli aivan guru, kun Pertsa tajusi minun pystyvän komentamaan suurta ja mahtava Snapsia. Ehdottoman arvovallan sinetöi se, että minä osaan avata koiranruokatynnyrin. Tämän oivalluksen jälkeen en päässyt yksin enää mihinkään, vaan vessaankin seurasi perässä pieni ja karvainen varjo. 

Jostain syystä Pertsalla oli heti pakottava tarve nuolla käsiä ja jalkoja, ihan tauotta. On aika vänkä tunne kun kurottelee vaatteita kaapin ylähyllyltä, ja samalla koira lipoo kantapäitä selän takana. Tunnin ajan uuden kodin ihmeet jaksoivat pitää hereillä, mutta sitten matkapäivän rasitukset vaativat veronsa ja pikkuinen nukahti todella sikeään uneen olohuoneen matolle. Asento valkattiin selkeästi tarkkaan, selän taakse jäi ainoastaan luotettavaksi todettu mieheni, joka makasi sohvalla televisiota katselemassa. Pienellä koiralla on selkeästi ollut rankka elämän alku, ja nyt vaan hiljalleen rakennetaan uudestaan luottamusta ihmisiin. Tarkoitus on tehdä tästä kaverista iloinen ja tasapainoinen koira.

Venäjältä otetussa kuvassa katsoo pieni ja surullinen koira, kuva lainattu Elämä koirille ry:n sivulta.