Kuono kohti vuotta 2013

Vuosi on lopuillaan, ja uusi ihan oven takana. Nyt on hyvä hetki tehdä perinteinen yhteenveto menneen vuoden saavutuksista ja hudeista, sekä asettaa tavoitteita tulevalle vuodelle. 

Pertsa on ollut nyt kotona kokolailla tasan 4 kuukautta. Elokuun lopulla meille tuli pieni, varovainen ja kulmien alta pälyilevä koirapoika, joka heitti selälleen pelkästä katseesta ja nuoli minun ja miehen käsiä ja jalkoja taukoamatta. Laihalla oravakoiralla isoa oli ainoastaan puuhkahäntä ja valtava ruokahalu. Tymäkkää ja varoittamatta iskevää tuoksupanosta tietenkin unohtamatta. Elokuun kuvia katsoessa vasta muistuu mieleen, millainen Pertsa silloin alussa oli ja kuinka paljon se on muuttunut. Tässä lähellä muutosta ei juuri tiedosta.

Nyt lattialla makailee sählä koirakakara, joka kokeile rajojaan ja ottaa kadotettua pentuaikaa takaisin. Vauhtia ja virtaa riittää, eikä kulmien alta pälyillä enää muita kuin joulupukkia ja möreä-äänisiä miehiä. Nuoleminen on johdonmukaisen kieltämisen ansiosta vähentynyt huomattavasti. Ainoastaan silittäessä saa kädet klähmäisiksi, ja tarkkaavuuden herpaantuessa ei vaan voi välttyä kielipusulta. Oma moka, meillä pitää olla skarppina. Arkea kovasti helpottavana asiana Pertsa ei änkeä enää joka paikkaan mukaan, vaan on oppinut, että tulen aina takaisin. Jälleennäkemisen riemu on kumminkin aina yhtä suunnaton, tulin sitten töistä tai roskapussia viemästä.

Suuri muutos on myös siinä, että nykyään Pertsasta näkee useammin selän kuin mahan. Se on varsin kätevä ominaisuus varsinkin silloin, kun koiraa meinaa kävelyttää. Selkää saa kärsivällisen harjoittelun tuloksena jo silittää, vaikkakin useimmiten huomaa edelleenkin jonkin ajan päästä silittävänsä sittenkin mahaa. Nykyään selälleen heittäytymistä aiheuttaa enää liian pitkä tuijotus, vihainen tai arvosteleva äänensävy riippumatta siitä kelle se on tarkoitettu, ja mun laulu. Omituista.

Ihan uutena taitona Pertsa on oppinut leikkimään leluilla. Kumikanan olemassaolon oikeutusta se ei vieläkään ymmärrä, mutta pehmolelut ovat nyt pop. Niillä leikitään hartaasti ja huolella, eikä puhettakaan älyttömästä ahmimisesta kuten luiden kohdalla. Käytiin työporukan kanssa Tallinnassa joulukuun alussa, ja muiden rymytessä superalkossa, kävin samanhenkisen ystävän kanssa ihanan tunnelmallisella joulutorilla ja tietenkin koiranlelukaupassa. Nyt on kassillinen halpoja ja hyviä koiranleluja vaatehuoneessa käyttöä odottamassa, ja ensimmäisenä kunnian sai Aapsi Apina. Pertsa rakastaa Aapsia, eikä Aapsin hymy hyydy edes kädettömänä ja jalattomana. 

Ensi hetket ihanan Aapsin kanssa. 

Ja Aapsihan kestää.





















Tuli niitä hutejakin. Loppuvuoden kiireiden takia (seli seli) Pertsa kehitti itselleen huonon tavan. Osasyynä lienee myös alkava murrosikä, tai auringonpilkut, mutta Oravakoira on alkanut sekoilla nähdessään muita koiria. Nyt on rauhoitettu tilanne niin, että pöhelö käy ulkona pääsääntöisesti minun kanssa, ja harjoitellaan käyttäytymistä aktiivisesti. Tuloksia onkin jo tullut, mutta korjattavaa on vielä paljon. Olisi kannattanut hoitaa tämäkin asia heti silloin kun se alkoi, mutta minkäs teet. Mikään ei ole niin helppoa kuin jälkiviisaus.

Nälkä ei ole kadonnut minnekään, vaikka luiden päälle on saatu jo muutakin kuin nahka. Siihen ei taida auttaa muu kuin aika, mulla ainakin loppuu ideat kesken sen asian opettamisessa. Pöydältä Pertsa ei enää juurikaan mitään hae (välillä tapahtuu retkahtaminen vanhoihin tapoihin, kellepä ei), ja se on oppinut odottamaan kupin vieressä ruokaa oikein nätisti, joten en aio stressata sitä enkä itseäni asialla tähän väliin enempää. Täytyy olla tyytyväinen siihen mitä on jo saavutettu.

Ja sitten niitä tavotteita:

1. Toisten koirien hallittu kohtaaminen.
2. Vieläkin enemmän aikaa jaloilla, ja vähemmän selällään.
3. Häntäpuuhkan harjaus ja kynsien leikkuu ilman vääntöä.
4. Huomion haku hyppimisellä pois kokonaan.
5. Legojen syönnin lopettaminen.

Siinä sitä on ohjelmaa ensi vuodeksi, katsotaan kuin käy. 

Autossakin voisi tietenkin käyttäytyä kunnolla myös silloin kun kuski on kaupassa. Paitsi ettei voi, eihän silloin näe koska se tulee takaisin!

Joulurauhaa, kumiluita ja muutama pähkinä

Nyt se sitten on, joulu ja aika rauhoittua. Eikä tullut muuten yhtään liian aikaisin, melkoista matalalalentoa on loppuvuosi ollut. Pertsa reagoi vahvasti yleiseen hässäkkään, ja nyt on aloitettava tehotreenit alkaneen remmirähjäyksen poistamiseksi. Tai no, rähjäys on ehkä väärä sana, koska Pertsa the Peloton ei murise eikä rähise, vaan tuottaa ilmoille järkyttävää, kimeää paniikkiääntä joka on kai kaukaisesti sukua ulinalle. Pelkoaanhan se sekoilee, mutta kerran alkaneen tavan kitkeminen ei olekaan niin helppoa. Eli varoituksen sanana kaikille; kyseinen käytös kannattaa lopettaa heti alkuunsa vaikka olisi olevinaan kuinka kiire. Nyt edetään sitten hitain askelin kohti valaistumista ja mielenrauhaa. Hyvin hitain.

Pertsan ensimmäinen joulu kotona aiheutti mielenrauhan menetystä yhdelle jos toisellekin. Rescue-koiran kanssa on aina se haaste, ettei voi tietää mitä menneisyydessä on tapahtunut, vaan pitää arvata. Pertsasta näki kyllä melko selkeästi, ettei joulua ole aikaisemmin vietetty. Ja kyllähän se koiran silmissä varmaan oudolta vaikuttaakin. Illat heilutaan joulupaperin, narujen ja teipin kanssa, eikä niitä saa syödä. Sitten asetellaan ympäriinsä kaikenmaailman pehmotonttuja, suklaapukkeja ja ihanasti rapisevia paketteja, eikä niitäkään saa syödä. Kaiken huipuksi sisään raahataan vielä oikea, huumaavasti metsältä tuoksuva kuusi, tungetaan se täyteen kimaltavia ja rapisevia juttuja, eikä sitäkään saa yhtään edes kokeeksi maistaa. Ei ihme että lopulta ahmed ahneen hermo repeää, ja on ihan pakko mennä maistamaan pähkinäsekoitusta keittiön pöydälle. Puolikkaasta astiallisesta valikoituja pähkinöitä tulee muuten suhteellisen paljon tavaraa ulos, ja usein. Onneksi tällä kertaa pihalle. Onni onnettomuudessa sekoituksessa ei ollut rusinoita tai muuta koiralle vaarallista.

Kun pähkinät oli saatettu tuulensuojaan, tuli estradille joulunlaatikot, ja se KINKKU! Pertsalla pyöri silmät päässä, mutta kinkkua ei hartaasta anelusta huolimatta tullut. Olen yhden jouluyön viettänyt kahden ripuloivan bullmastiffin kanssa silmät usvasta kirvellen ja seiniä pesten, enkä tosiaankaan halua toistaa sitä kokemusta. Hetkeäkään en epäile, etteikö Pertsa hakkaisi mennen tullen bullmastiffien tuotantoa, jos ei ihan määrässä niin hajussa ainakin.

Muuten jouluaatto meni ihan putkeen, ruoka oli hyvää, ja kaikki tutut ihmiset koolla. Ihana kanankaulanainen yllätti, ja toikin kalkkunankauloja Pertsan ja Snapsin suureksi iloksi. Pienen, nälkäisen koiran jouluilo on hellyttävää katsottavaa. Kun kaikki oli ihanasti, kalkkunankaulat syöty ja joulupöydästä tippuneet jämät nuoltu, kuului ovelta koputus. Pienen koiran maailma järkkyi, kun ovesta tunki sisään parrakas, möreä-ääninen, punatakkinen ukko keppi kädessä. Onneksi osasin jo aavistella reaktiota, ja ohjasin paniikki-petterin kanankaulanaisen huomaan rauhoittumaan. Hetken päästä pikainen nuuhkinta osoitti, ettei ukko ollut vaarallinen, ainoastaan epäilyttävä. Kunnes sitten mokoma teki mokan, ja pyysi Pertsan perheen lapset viereensä. Sellaista ei voi peloton vahti sallia, ei ainakaan haukkumatta urhoollisesti laumanjohtajan jalkojen takaa. Nuivana henkilönä vaiensin uhon, mikä selkeästi kummastutti urheaa suojelijaa.

Kun lahjat oli jaettu ja epäilyttävä ukko häipynyt, Pertsa uskalsi kaiken hässäkän keskellä avata myös omia lahjojaan. Yhdestä paketista paljastui ihana, huippukestäväksi kehuttu täysikuminen kumiluu, jossa maku kuulemma säilyy pitkään. Erityisesti ahneille koirille tarkoitettu, kehaisi myyjä. Hyvin säilyi maku, mutta luu ei. Se kohtasi kohtalonsa pään ruokapöydän alla jo ennen kuin kaikki lahjat oli avattu. Ja tänään se on pyrkinyt toisesta päästä ulos kumirouheena noin kahdeksan kertaa, seuranaan valikoima pähkinöitä. Voi olla että luun myynyt liike saa pienen palautteen. Tai ehkä Pertsan kestävän luun keksiminen vaan antaa vielä odottaa itseään, ei kai mahdottomia voi kumminkaan vaatia.

Nyt on kuitenkin rauha maassa, ihmisillä hyvä tahto ja Pertsalla joulupaasto. 

Otettiin viralliset joulukuvat, ja heti kättelyssä kävi selväksi, että tunnelmallisesta yhteiskuvasta ei kannata haaveilla. Tässä kymmenien otosten jälkeen molemmista koirista ne onnistuneimmat. 

Ihanaa joulunaikaa kaikille!

Vanha rouva Snapsi poseeraa vuosien kokemuksella. Tonttuhatusta puuttuu tupsu, Pertsa söi sen.

Pertsan onnistunein joulukuva. Kuvassa on koira ja tonttuhattu, ja sehän riittää.

Putki päällä ja johto poikki

Niin siinä sitten vaan taas kävi, että talvi pääsi yllättämään autoilijan. Tai ei varsinaisesti yllättämään, lumen tulo oli kyllä tiedossa, mutta renkaanvaihtaja sijaitsee Thaimaassa ja talvirenkaat ties missä. Minkäs teet.

Koska liikkuminen kesäkumeilla olisi saattanut olla vaarallista sekä itselle että ympäristölle, päätettiin jättää agitreenit väliin. Onneksi paikalle kiisi kuitenkin T. koiriensa ja uskollisen, asianmukaisin renkain varustellun autonsa kanssa, ja päästiin sittenkin treenaamaan.

Jouduin taas toteamaan, että koira pärjää paremmin kuin ohjaaja. Pertsa on niin nopea sekä oppimaan että liikkeissään, että tämä ohjaaja-parka on usein auttamattomasti myöhässä. Onneksi pekoniherkku kädessä antaa anteeksi suhteellisen monta mokaa, ainakin vielä toistaiseksi.

Kolmas kerta agilityssä, ja meidän oravakoira vetäisi kevyen harjoittelun jälkeen peräjälkeen sillan, kiemuraisen putken, renkaan, esteet (5kpl), suoremman putken, muurin ja kepit. Oravakoira viuhtoi puuhkahäntä liehuen, ja minä koitin pysyä perässä pekoniherkku sormissa tutisten. Pitänee hakeutua kunnonkohotuskurssille. Kepit menivät tosi hyvin, minä ensin ahteri edellä ja Pertsa sitten perässä asianmukaisesti pujotellen. On se taitava!

Into jatkui vielä kotiin asti, ja pikkukoiralta kesti tovi rauhoittua. Loppupäivä vietettiinkin lepppoisasti lenkkeillen aurinkoisessa lumimaisemassa ja yhteiskunnallisia velvollisuuksia hoidellen. Pertsa ei päässyt äänestämään, mikä oli Pertsan mielestä huutava vääryys. Kuuluva vastalause esitettiin asiaankuuluvasti. Ja kyllä muuten kuuluikin.

Ettei menisi liiaksi agility-taitojen kehumiseksi, niin tässäpä kuvatodistetta järjen jättiläisen toilailuista. Ihme ettei meidän tasmanian tuholainen päässyt hengestään tai torppa palanut poroksi, sen verran komeaa valokaarta poikkisyöty laturin johto sylki aamulla ilmoille. 

Tasmanian tuholainen iski jälleen.

Ekaa kertaa yksin puomilla. Vähänkö jännitti, mutta hyvin meni. Pertsa siis meni tuonne ihan yksin, ilman ohjeistusta saati käskyä. Se oli se paikka missä sai pekoniherkun, minnepä sitä koira muualle menisi.

Uutena asiana opittiin kepit. Pertsa tajusi homman jujun yhden kerran jälkeen, minä työstän ajatusta edelleen.

Kumpi on oikealla puolella, koira vaiko ohjaaja. Vai tietääkö sitä kukaan. Vauhti korvaa päämäärän puuttumisen.

Putkeen meni- ja putkesta ulos!

Tänään koitti sitten se kauan odotettu ensimmäinen agilitypäivä. Pertsa hoksasi että jotain jännää on varmaan tiedossa, ja parkkeerasi heti aamusta jalan viereen lähtöä odottamaan. Snapsi oli dognapattu mökille, joten saatiin sohlata Pertsan kanssa aamulenkkikin ihan kahdestaan. Hyvin meni.

Automatka agilityhalliin ei sitten mennytkään ihan niin hyvin, kun joku tollo unohti ajo-ohjeet kotiin. Puoleen väliin matkaa riitti muistissa kapasiteetti, mutta sitten iski täysi pimeys päänuppiin. Eihän siinä auttanut muu kuin herätellä vanhan nokialais-parkani netti eloon ja kaivaa sieltä ajo-ohjeet. En muuten suosittele netin käyttöä Nokia 6600:lla yhtään kellekään. En edes kokeilumielessä. 

Kun agihalli vihdoin viimein löytyi, taisi molempia meistä noviiseista jännittää. Onneksi siellä oli tuttu T. meitä vastassa koirineen, ja ohjaaja vaikutti kovin mukavalta. Hallissakaan ei ollut samaan aikaan muita koiria, joten ennakkopelko sohlaamisesta yleisön edessä oli turha.

Ohjaaja kertoi, että tarkoitus on edetä pienin askelin, ja koiralla pitää olla kivaa. Ensin harjoiteltaisiin esteen yli menoa, ja myöhemmin muuta. Ensi alkuun ei kuulemma odoteta koiralta kummoisia, ohjaajasta nyt puhumattakaan. Tätä ohjaajaa tieto lohdutti suuresti.

Alettiin sitten hommiin, ja Pertsa riekkui ihan onnessaan kivassa, makupalan tuoksuisessa hallissa. Varsinaiset treenit aloitettiin esteestä. Ohjaaja piti Pertsaa kiinni esteen toisella puolella, ja minä asetuin asemiin toiselle puolelle kera pekoniherkun. Ohjaaja varoitteli, että usein koirilla ensimmäisen hypyn oppiminen kestää, eli kannattaa varata aikaa. Tarkoitus oli, että Pertsa hyppää puomin yli, minä sanon samaan aikaan "hyppy" ja annan sitten palkinnon onnistuneesta suorituksesta. Käytännössä homma meni niin, että kun ohjaaja laski Pertsasta irti, en ehtinyt edes avata suutani, kun esteen yli salamana pompannut karvakasa oli syönyt pekoniherkun, limannut koko käteni klähmäiseksi ja antanut vielä pikaisen, pekoniherkun makuisen pusun. Fiksuna ihmisenä tokaisin sitten siihen väliin "hyppy", kun ei tullut muutakaan mieleen. Olipa muuten ihanan älykäs olo.

Parin hypyn jälkeen minäkin opin antamaan käskyn ajoissa, ja Pertsa hyppi yli esteiden kuin paraskin kilparatsu. Laajennettiin kolmeen esteeseen kerrallaan, ja sieltä se meidän pikkuorava pomppi valon nopeudella pekoniherkun luo. Olin kyllä tosi ylpeä Pertsasta, ja niin se oli itsekin, kun kaikki sitä kehuivat. Jos sillä olisi ollut henkselit, niin paukutus olisi kuulunut naapurikylään saakka. 

Siinä vaiheessa kun laajennetiin viiteen esteeseen, astui kuvaan Pertsan kyky ajatella asioita ihan itse. Tyyppi veti pokkana pari estettä yli, pari ali, ja sitten taas yhden yli. Ei tule tylsää kun vähän vaihtelee. Kehut se sai kumminkin joka kerta, kun pysyi kuitenkin radalla. Oli huvittavan näköistä, kun Pertsa sujahti ihan yhtä nopeasti esteen ali, kuin sen ylikin. Pitääkin ehdottaa uutta liikettä agilityradalle, sitten mekin pärjätään :D

Normaalisti yhdellä kerralla opetellaan yksi asia, mutta koska Pertsalla riitti intoa ja virtaa, kokeiltiin vielä putkea. Ja sinnehän meidän ahmed ahne sujahti heti eka kerralla nuolena, kun huutelin sitä toisessa päässä pekoniherkun kanssa. On se uskomaton otus.

Samana päivänä ei voi vaatia liikaa, vaikka Pertsa olisikin veivannut esteitä ja putkea pekoniherkun toivossa vaikka kuinka kauan. Sovittiin jatko ensi sunnuntaille, ja selkeesti näin jo itseni ja Pertsan hienoissa agikisoissa loistamassa. Hiukan tietty pudotti maanpinnalle, kun tajusin, että minun pikkuoravani vetää kaiken niin nopeasti läpi, etten luultavasti pysy sen vauhdissa. Mutta hauska harrastus me tästä saadaan, sen verran innoissaan oltiin molemmat!

Viuhahtaja esteradalla

Eka kertaa putkesta ulos, pekoniherkun kutsu on vastustamaton.

Joskus homma ei vaan oikein etene

Ei edisty barffaus ei. Syitä on tasan kaksi; Muschin lupaamia kuponkeja ilmaisia aterioita varten ei ole näkynyt eikä kuulunut, eikä tuota ahnetta pikkupossua saa lopettamaan kaiken mahdollisen ahmimista vaikka mitä tekisi. No okei, on olemassa kolmaskin syy, eli omakohtaisesti vaivaava laiskuus. Pitäisi olla energiaa ajaa Faunattareen (tai vastaavaan barffievästä myyvään liikkeeseen), ostaa sieltä ruokaa, ajaa kotiin ja saada ahmed ahne syömään vain ja ainoastaan sille tarkoitettua ruokaa. Kaikki kohdat aiheuttavat haastetta viikkokausia jatkuneen sateen keskellä, mutta viimeinen on ehdottomasti ja ratkaisevasti haastavin. Miten kukaan voi olla noin ahne? Äsken Pertsa imaisi kitusiinsa minulta tippuneen chilipähkinän, ja rouskutti sen pikavauhtia ettei kukaan vain ehdi ottaa sitä pois. Ei edes ilme värähtänyt, vaikka kyseessä ei tosiaankaan ollut mikään mieto chili. Vähän kyllä pelottaa, että kohta saan kärrätä matot takaisin pesulaan. Toivottavasti pähkinä kuitenkin pysyy mahassa, talous ei taida kestää paikallisen pesulan tukemista enää enempää tähän väliin.

Koska Pertsalla tuntuu olevan piilevää energiaa pienen kylän tarpeisiin, olisi hyvä keksiä sille jotain liikunnallista tekemistä. Kaikeksi onneksi kaverini mainitsi harrastavansa kääpiöpinsereidensä kanssa agilitya, ja nyt ollaan menossa kokeilemaan lajia. Sunnuntaina on halli varattu, ja mennään ihan pienellä porukalla, ei minkään virallisen seuran kautta. Muut koirat ovat jo kokeneita agilityharrastajia, ja odotan jännityksellä kuinka meidän kahden noviisin käy. Näen jo sieluni silmin, kuinka kaikkien muiden koirat läpäisevät radan tyylipuhtaasti. Sitten ne istuvat kaikessa rauhassa omistajansa vieressä katselemassa, kun Pertsa pomppii ensin miten sattuu, ja heittää sitten selälleen keskelle kenttää kun ei tajua mun ohjeista ja hosumisesta yhtään mitään. Saattaa olla tähtihetkiä taas luvassa.

Kirpparikamojen kuvausprojekti jatkuu, ja kuten kuvasta näkyy, mikään ei ole siinäkään suhteessa muuttunut.

Kuvaaminen voi käydä melko turhauttavaksi, kun vähintään joka toisessa kuvassa on ylimääräinen nenä, jalka tai häntä.

Kaasua, komisario Pertsa

Vaikka koira on kuinka kiva ja suloinen, karisee sen ihanuus hetkessä suolikaasujen vallatessa ilman. Siinä vaiheessa kun kesken television katselun huomaa istuvansa sohvalla peittyneenä vihreään usvaan, silmät vuotaen ja henkeä haukkoen, ei löyhkän lähde tunnu enää ollenkaan niin hellyyttävältä. Kokemusta on.

En yhtään tiedä mitä Pertsalle on Venäjällä syötetty, mutta kovin terveellistä se ei ole voinut olla. Vielä pari viikkoa tulonsa jälkeenkin Pertsan tuotokset muistuttivat enemmän juustonaksuja kuin koiran pökäleitä, ja haju oli kammottava. Siinä vaiheessa kun seisoo hengitystä pidättäen metsässä odottamassa, että pikkuinen koira saa tuotoksensa tikistettyä ulos, ja huomaa ohi kävelleen ihmisen kääntyvän katsomaan teitä järkyttynyt ilme naamallaan, niin sitä vaan tietää että jotain on tehtävä. Varsinkin kun vanhempi koirammekin alkoi jo vaikuttaa pahoinvoivalta käryävien juustonaksujen läheisyydessä. Ja se sentään on käynyt ratsaamassa siskon kissojen hiekkalaatikon.

Alati viisas työkaverini S. tietää näistä asioista paljon, ja hän kertoi juustonaksumaisen tuotoksen olevan vähemmän hyvä asia. Bonuksena joka ruokailun jälkeen esiintyvä järkyttävä löyhkä saattaa hänen mielestään liittyä siihen, että suolisto on todella sekaisin, ja siellä ihan kirjaimellisestikin mätänee jotain. Hän suositteli tilanteen rauhoittamista ja ruokavalion tasapainottamista ensiavuksi. Ja koska S. tuppaa olemaan usein oikeassa, olen päättänyt kokeilla hänen neuvojaan. Jo senkin takia, että Pertsan aiheuttaman ilmansakeuden vuoksi huonekasveista tippuu kohta lehdet.

Olen yrittänyt syöttää Pertsalle mahdollisimman tasalaatuista ruokaa, mutta sen pohjaton ahneus asettaa sille omat rajoituksensa. Kaikki menee mahaan, minkä vaan sinne voi kuvitella menevän. Ja vähän päällekin. Pyrkimys tasapainoon on kumminkin kova, ja olen pohtinut myös barffauksen kokeilemista. Tilaisuus siihen saattaa tulla nopeastikin, kun huomasin Musch:n mainostavan barf-ruokiaan. Olen ajatellut kokeilla aluksi barf-ruuan ja perinteisten nappuloiden sekoitusta, ja mikäli kaikki menee putkeen, niin myöhemmin voisimme ehkä siirtyä kokonaan barf-linjalle. Ainakin netistä luetut kokemukset ovat olleet rohkaisevia. Kokeilusta hyötyisi varmasti myös ikäneito Snapsikin, joten ajattelin kokeilla ruokaa myös sille. Enpä usko että kokeilussa voisi mitään hävitä, yrjötyt matotkin ovat edelleen pesulareissun jäljiltä pussissa, eikä tuo karvakasa voi päästää enää pahemman hajuisia leijoja ilmoille. Toivon totisesti että barffaus auttaisi Pertsan suolisto-ongelmiin, ja jos sivutuotteena ahmed ahneemme tuntisi itsensä paremmin ravituksi, niin kaikkien elämä helpottuisi huomattavasti. 

Eilen laittelin lastenvaatteita myyntiin nettikirppikselle, ja kuten näkyy, työnjohto toimi tehokkaasti.

Tunteikas ja tuoksuva linssilude.

Edistystä, jumitusta ja paniikki puistossa

Pertsa on ollut tänään kotona tasan kuukauden! Yhdessä ainoassa kuukaudessa se on onnistunut solahtamaan täysivaltaiseksi perheenjäseneksi, ja oppinut uskomattoman paljon asioita. Moni asia on muuttunut ja kehittynyt, mutta monissa on vielä paljon työtä edessä. Eipähän tule tylsää.

Kehitystä on selkeästi tapahtunut ainakin turvallisuudentunteessa; enää ei tarvitse itkeä kun minä menen vessaan, tosin oven takana on kumminkin pakko päivystää. Mistäs sitä koskaan tietää, jos vaikka kaiverran kaakelin taakse kieroa pakotietä joka kerta kun kopperossa käyn. Varuillaan on kumminkin vähän oltava, se on viisautta. Töihin minut uskaltaa jo laskea ilman ulinaa, koska sieltä nyt ainakin tulen takaisin, kuka hullu sinne nyt yli kahdeksaksi tunniksi jäisi. Myös kauppaan minut kannattaa laskea, koska taitavana ihmisenä metsästän sieltä mukaani kassikaupalla ruokaa! Ensimmäisten päivien vikisevän ja väkisin mukaan tunkevan koirapojan tilalla on nyt tyynesti eteiseen jäävä koira, joka ymmärtää, että "hei hei" tarkoittaa "tulen takaisin". Todella suuri helpotus arkeen.

Autossa matkustaminen ei ollut Pertsalla alkuun ollenkaan tuttua, ja se piti aina nostaa autoon. Pekoniherkut ja tietoisuus siitä, että autolla mennään maalle, on saanut pienen matkustajan sisäistämään autoilun ilot, ja se hyppääkin kyytiin aina kun oven avaa. Myös silloin kun ei tarvitsisi. Arkea helpottava asia sekin, ainakin suurimman osan aikaa.

Hidasta edistymistä on tapahtunut  myös ruokailussa. Pertsa tietää, että annan ruokakupin sille, ja malttaa odottaa jopa useita sekunteja. Mitä pidemmälle odotusaika menee, sen enemmän kroppa alkaa jännityksestä täristä, mutta hiljalleen ollaan pidennetty aikaa ja pinnaa. Enää ei tarvitse pitää toisella kädellä hysteerisesti lipovaa koiraa kauempana kun täyttää ruokakuppia, vaan pelkkä äänikomento riittää pitämään kuolanaaman odottamassa. Erittäin kovasti arkea helpottava seikka. 

Muuten järjetön ahmiminen ei ole laantunut, vaan kaikki ylimääräiset herkut vievät automaattisesti aivot narikkaan. Toisaalta voi aina luottaa siihen, että koira tulee luokse kutsuttaessa; pekoniherkun mahtia ei voi horjuttaa. 

Asiat joissa edistys jumittaa tai antaa vielä odottaa itseään ovat nuoleminen ja katolleen heittäytyminen. Jatkuva kieltäminen sai Pertsan hieman rajoittamaan kuolanlevitysharrastustaan, mutta sairastumiseni pyyhkäisi tilanteen taas nollille kerta rysäyksellä. Ja niin vaan on taas kädet, jalat ja hiukset klähmässä. Uutena lisänä repertuaariin on tulleet ah niin ihanat, pekoniherkun ja koiran ahterin makuiset kielipusut, joita karvainen don juanimme jakaisi kovin mielellään. Nuivana henkilönä en vain ole niistä niin kovin innostunut, ja sekös hurmuria harmittaa. Pari kertaa se on kumminkin päässyt yllättämään, ja maku jää pitkäksi aikaa kummittelemaan. En suosittele kenellekään, terveisin nimim. kokemusta omaava Hämeestä.

Suurin osa Pertsan silittämisestä kohdistuu edelleen mahapuolelle, koska silitystä kerjäävä otus heitää välittömästi ketarat kohti kattoa kun käsi lähestyy. Ainoastaan salaa selkäpuolelta lähestyen sitä pääsee silittämään myös selästä, mutta edestä lähestyessä selän tavoittaminen on suhteellisen hankalaa. Toki mahaa rapsuttaa mielellään, mutta kurakelillä ottaa suunnattomasti pattiin jos unohtaa rapsutusrajoitteet ja aloittaa rapsutuksen ulkona. Ihan joka kerta vieressä on luonnollisestikin lätäkkö.

Tänään käytiin kuukausipäivän kunniaksi ekaa kertaa koirapuistossa. Jätettiin vanha rouva Snapsi kotiin, ja mentiin ihan vain kahdestaan. Se oli ehkä virhe, koska Pertsa oli puistossa aivan paniikissa. Se painui jalkojeni taakse häntä koipien välissä ja murisi muille. En kuitenkaan voinut antaa periksi, vaan istuin penkille, ja Pertsa kiipesi viereeni. Selkä vasten minua se istui ja tarkkaili menoa varmaan tunnin, ja hiljalleen muut koirat saivat käydä sitä jo nuuhkimassakin. Muut koirat vähenivät, ja kun jäljellä oli enää uskomattoman upea sakemanni Diego, staffi Mailis ja lapinkoira Kurre, uskalsi Pertsa tulla alas penkiltä. Mailiksen kanssa meinasi tulla pientä nokkapokkaa, mutta lopulta koko porukka pystyi olemaan samassa tilassa, ilman rähinöitä. Olin Pertsasta tosi ylpeä! Leikkimään se ei vielä halunnut ruveta, mutta ehkäpä sitten ensi kerralla. 

Jännittäjä penkillä. Muut juoksee toisessa päässä puistoa.

Pertsa ja Kurre tutustuvat vaivihkaa.

Reteänä Diegon ja Mailiksen välissä.

















Kuukausi on mennyt hienosti, ja vaikka takapakkia ja ongelmia on ollut, uskon että kyllä me ne selvitetään. Seuraava haaste onkin sitten lenkkeilyssä; vastaantuleville pikkukoirille murina on saatava loppumaan (isot koirat saavat mennä ohi ilman minkäänlaista ääntä, liekö itsesuojeluvaistoa), ja oravien hyppiessä tiellä tulisi itsehillintä säilyttää. Siinä sitä työsarkaa riittää.

Norsuhirviö ja muita pelkotiloja

Pertsa on kotiutunut niin hyvin, että välillä sen menneisyys tuppaa jo unohtumaan. Siis siihen asti, kunnes istuu alas ja huomaa käsiensä olevan nuoltu klähmäisiksi alle minuutin. Tai jos sattuu ottamaan esille minkä tahansa ruokaan edes etäisesti viittaavan esineen tai tarvikkeen, ja karvainen kaveri on vieressä häntäpuuhkaansa viuhtomassa alle nanosekunnin.

Kun koira ei ole ollut itsellä pennusta saakka, ei osaa yhtään etukäteen aavistaa mikä sen maailmaa saattaa milloinkin järkyttää. Viime päivinä tragediaa elämään on aiheuttanut minun sairastumiseni. 

Toimiston kiertoflunssa iski, kuume nousi ja räkää alkoi pursuta niin nenästä kuin keuhkoistakin. Kaikki oli hyvin siihen asti, kunnes alkoi niistäminen. Oli aamu ja muut vielä nukkuivat, kun kömmittiin Pertsan kanssa ulos makuuhuoneesta. Mies ja vanharouva Snapsi jäivät sinne vielä nukkumaan, joten laitoin oven kiinni. Lapset nukkuivat omassa huoneessaan ovi kiinni. Oltiin siis Pertsan kanssa kahden aamupuuhissa, kuten yleensäkin, mutta sitten tein kardinaalimunauksen. Menin vessaan, laitoin oven kiinni ja niistin oikein pontevasti. Yksin hämärään eteiseen jätetty pieni koirapoika sai jonkinlaisen paniikkikohtauksen, ja päästi äänen, joka ei ollut haukuntaa, ulinaa tai murinaa, vaan jotain niiden sekoitusta. Ainakin se hyvin tehokkaasti herätti koko talon.

Tulin vessasta pikavauhtia, koska luulin Pertsan satuttaneen itsensä. Se oli kuitenkin kunnossa, ja pyöri keskellä eteistä ulisten ja muristen joka suuntaan vuoronperään. Minut nähtyään se kiisi jalkojeni taakse ja tärisi siellä. Koko aamun minua seurasi karvainen varjo, joka pälyili hermostuneesti ympärilleen. Se oli täysin vakuuttunut siitä, että karmeasti törisevä norsuhirviö tulee ja syö sen hetkenä minä hyvänsä. Vietettiin sitten loppupäivä turistellen oikein urakalla, ja Snapsi antoi malliesimerkkiä siitä miten vähän voi ihmisen niistäminen koiraa kiinnostaa (hyvin vähän). Illalla Pertsa oli tottunut ääneen, ja minulla oli kärsä ihan punainen kaikesta niistämisestä. Mutta mitäpä sitä ei koiransa mielenrauhan vuoksi tekisi.

Seuraavana päivänä kuume nousi entisestään, ja painuin nukkumaan heti kun sain lapset kouluun. Mies jäi kotiin myös, mutta Pertsa oli täysin vakuuttunut siitä etten pärjää, ellei se käy säännöllisesti nuolemassa minua terveeksi. Makasin siis sängyssä puolitajuttomana, kädet, jalat ja hiukset koiran kuolassa, kun summeri soi. Postimies tuli tuomaan jotain pakettia. Yleensä ihmisiin hyvin ystävällisesti suhtautuva pikkukoira hätääntyi aivan täysin. Kun mies avasi oven postimiehelle, alkoi Pertsa murista. Postimies ei onneksi pelännyt koiria, vaan tuli pokkana pakettinsa kanssa rappuja ylös. Sairaan johtajan uskollisen puolustajan pokka petti täysin pelottoman postimiehen edessä, ja oma pikku ritarini tuli häntä suorana sängyn viereen apuja pyytämään. Hämmästys oli suunnaton, kun en reagoinut tähän järkyttävään tapaukseen mitenkään, ja lopulta Pertsakin rauhoittui nukkumaan sairasvuoteen viereen syvään huokaisten. Pelottava postimieskin älysi häipyä heti kun paketti oli vaihtanut omistajaa.

Minun sairastumiseni aiheutti taas takapakkia Pertsalle, ja se on ollut  selvästi vaisumpi. Nyt kun elämä alkaa taas voittaa, ja karmea norsuhirviökin on poissa, se alkaa hiljalleen palautua omaksi iloiseksi itsekseen. Luulen että Pertsan kanssa on vielä paljon työtä edessä ja useita yllätyksiä, mutta hiljaa hyvä tulee.  

Norsuhirviön säikäyttämä pikkukoira ja varovasti heiluva puuhkahäntä.

Tie koiran sydämeen käy kanankaulan kautta

Siskoni tuli viikonloppuna katsomaan uutta perheenjäsentä. Matka isolta kirkolta Helsingistä tänne maalle taittui kätevästi junalla, ja tuliaisiakin oli mukana. Heti ovelta Pertsa haistoi viekoittelevan tuoksun siskoni kädessä olevasta pussukasta, ja päätti siltä istumalta että siskoni on kertakaikkisen hyvä tyyppi. Kun pussista vielä paljastui kanankauloja, sai sisareni karvaisen ja antaumuksella häntä palvovan fanin. Kanankaulat syötiin luonnollisestikin heti eteisessä, ja ne aiheuttivat Pertsassa jo tutun täysin aivottoman tilan. Tyyppi ahmi kauloja purematta, eikä meinannut pysyä nahoissaan ennen seuraavan saamista. Snapsin suusta se ei sentään uskaltanut edes yrittää varastaa, vaikka selvästi näki että mieli teki.

Vähän siskoni jälkeen meille tuli jo tuttu pelottava teini, siskoni poika. Pertsa muisti teinin viime viikolta, mutta oli silti selvästi varovainen. Äkkiä se tajusi, että ihanan kanankaulanaisen kanssa samalta tuoksuva poika ei vaan voi olla paha ihminen, ja lähestyi makupalojen toivossa myös teiniä. Loppujen lopuksi tämä ennen niin pelottava ihminen sai viedä Pertsan ja Snapsin ulos, ja laiskahko teini lähtikin ihan vapaaehtoisesti ulkoilemaan. Ei taida olla sellaista asiaa, johon oikein ajoitettu kanankaula ei tepsisi.

"Palvon sua ikuisesti, sinä ihana kanankaulanainen!"

Kanankaulojen saavuttaman menestyksen myötä siskoni kaivoi esiin Pertsan special-tuliaisen; oman jousto-kumikanan. Ihan vaan siksi koska jokaisella koiralla nyt vaan kuuluu olla oma jousto. Pertsa ei millään voinut käsittää mokoman kumisen linnun olemassaolon tarkoitusta, mutta otti sen kumminkin suuhunsa. Kun jousto päästi vinkaisun, Pertsa pelästyi ja päätti mulkoillen jättää mokoman syömäkelvottoman kummajaisen Snapsin iloksi.

Julmasti hyljätty Jousto-kumikana.

Sunnuntaina käytiin maalla poimimassa omenoita, joita on tänä vuonna aivan järjettömän paljon. Jostain ihmeen syystä omenoita tippuili puusta jo raakoina vaikka kuinka paljon, ja käytin häpeilemättä lapsityövoimaa pudokkaiden poimimiseen. Nyt oli kuitenkin tarkoitus poimia käyttöomenia työkavereille, joten jouduin itsekin hommiin. 

Maalle ajettaessa kaikui naapurin maatalon pihasta kumea kaksiääninen haukku puhtaasti kaanonissa, ja pelkäsin että näinköhän Pertsa lähtee sinne hölmöilemään kun pääsee vapaaksi. Äänien kaikupohjasta päätellen pikku-Pertsalla ei olisi ollut paljon sanottavaa siinä seurassa, ja harkitsin jo hetken Pertsan kiinni pitämistä. Snapsin luotettavuus ja pekoniherkut taskussa antoivat kuitenkin uskoa, ja uskalsin laskea molemmat koirat irti. Pertsa jumittui oitis puun alle johtamaan poimimispuuhia, eikä hievahtanutkaan naapuriin päin. Fiksu koira.

"Poimimisliikkeen suunta on toi. Hopi hopi."

Kun omenat oli saatettu pussien suojiin, lähdettiin siivoamaan autotallia. Pieni ja karvainen työnjohtaja hääri siinäkin mukana minkä kerkesi. Kuulin, kun naapurin maatalossa rykäistiin käyntiin todella kovaääninen puimakone, ja hain jo hihnan valmiiksi siltä varalta että Pertsa säikkyy isoa konetta. Siivosin normaalisti kun puimuri lähestyi lähipeltoa, mutta sivusilmällä tarkkailin kuitenkin koko ajan Pertsan liikkeitä. Puimuri jyrisi lähemmäs, ja Pertsa höristi korviaan. Ihme kyllä kumikanaa pelkäävä karvakasani ei ollut jättivekottimesta moksiskaan, ja käveltiin poikien ja koirien kanssa pellon laitaan katsomaan puintia. Pertsan on pakko ollut joskus edellisessä elämässään tottua isoihin koneisiin, koska se käyttäytyi kuin ärjyvä puimuri olisi maailman luonnollisin asia. Koiranleluja se sitten taas pelkää. Omituinen otus.

Illalla koettiin vielä lisää extremeä, eli leikattiin kynnet. Valmistauduin henkisesti pitkään väsytystaistoon, mutta Pertsa kellahtikin ihan nätisti syliini selälleen ja antoi leikata kynnet, vaikka se ilmeisen oudolta tuntuikin. Hassuna yksityiskohtana huomasin, että sillä on toisessa takajalan kannuksessa musta, ja toisessa valkoinen kynsi. Olisi tosi hauska tietää mitä rotuja Pertsassa on, mutta sitä tuskin koskaan saan selville. Kuten äitini asian osuvasti ilmaisi, koko koira taitaa olla ylijäämäpaloista koottu. Mutta hyvin ne sopivat Snapsin kanssa yhteen; mitä rotuja noissa kahdessa ei ole, niitä ei tarvita!

Pertsa the Peloton eläinlääkärissä

Tänään oli sitten se odotettu eläinlääkäripäivä. Ikävä kyllä oma eläinlääkärimme oli sairastunut, mutta toinen eläinlääkäri paikkasi häntä ja saimme pitää ajan.

Tähän asti ollaan menty autolla ainoastaan maalle, ja sinne Pertsa luuli selkeästi nytkin pääsevänsä. Häntä heiluen se loikkasi omalle paikalleen takapenkin jalkatilaan, ja istui sinne toiveikkaan näköisenä. Ilme oli innokas vielä auton pysähdyttyäkin, mutta ulos tullessa alkoi huolestus jo näkyä. Oltiin parkkipaikalla, eikä pelloista jälkeäkään. Syvä epäluuloisuus hälveni kuitenkin, kun päästiin eläinlääkärin odotushuoneeseen jossa oli ihanaakin ihanampi koiranherkku-hylly! Silmät suurina ja selkeästi epäuskoisena moisesta näystä Pertsa tuijotti hyllyä täynnä ihania herkkuja, ja järkyttävä tosiasia valkeni hiljalleen; niitä ei vaan millään saanut ottaa. Pertsan maailmaan tuli pöyristyttävä epäkohta.

Kaikeksi onneksi tiskin takana oli jo bullmastiffien ajoilta tuttu hoitaja, joka sai Pertsan huomion käännettyä itseensä. Yhdessä päättelimme, että Pertsan rotumääritelmä pitää paikkansa, ja kyseessä on Osetanian Oravakoiran valioyksilö. Pertsan paistatellessa ihastelun kohteena, tuli paikalle kääpiöpinseri omistajansa sylissä. Pinseriä selkeästi hieman jännitti, ja mitä enemmän se aristeli, sen enemmän Pertsa the Peloton tuntui kasvavan kokoa. Poika oli jo ihan polleana omasta erinomaisuudestaan, kun ulko-ovi aukesi, ja sisään asteli vasikan kokoinen irlanninsusikoira. Paljon olen koiria nähnyt, mutta tämä kyseinen yksilö oli oikeasti valtava. Peloton vahtini tajusi irliksen, räpytti pari kertaa silmiään, ja syöksyi ääntä nopeammin penkin alle jalkojeni taakse. Pari kertaa se kurkkasi, että näkikö se varmasti oikein, ja päätti sitten pysyä hyvin hyvin hiljaa. Ei sen puoleen, niin olisin minäkin luultavasti tehnyt jos suhteessa samankokoinen kaveri tulisi vastaan.

Pertsa the Peloton tarkistamassa tilanteita. Homma hallussa.
























Kaikeksi onneksi irlis poistui jonnekin takavasemmalle ennen meidän vuoroamme, muuten olisin joutunut kantamaan koko penkin alusineen vastaanottohuoneeseen. Lääkärin luona järkytysten tulva vain jatkui; lääkäri kokeili joka paikan, intiimitkin, katsoi hampaat ja kuunteli sydämen. Ei auttanut vaikka kuinka läähätti ja pyöri, ja lopulta Pertsa päätti antaa periksi, laittoi kuonon minun kainalooni ja antoi lääkärin tehdä hommansa. 

"Siis et voi olla tosissas"

















Lääkäri arvioi Pertsan iäksi mieluummin alle kuin yli vuoden, mutta päätin pitää passiin arvotun 8.8.2011 Pertsan syntymäpäivänä, vaikkei se ihan sen ikäinen vielä olekaan. Onpahan ainakin päivä jolloin juhlia synttäreitä. Kaikki oli kunnossa, vaikkakin ensi kertaa esiin nousi selvästi havaittava epäluulo Venäjältä tulevaa rescue-koiraa kohtaan. Passi, siru ja rokotukset olivat täysin asianmukaiset, mutta lääkäri oli sitä mieltä, ettei niihin välttämättä kannata luottaa. Hän määräsi matokuurin uusittavaksi, ja rokotuksetkin, mikäli epäilisin että niissä on jotain outoa. En epäillyt rokotuksia, mutta varmuuden vuoksi tarkastin vielä kotona päivämäärät Pertsan tuoneelta yhdistykseltä, ja kaikki oli kunnossa. Pertsa on hieno koira, oli sen tausta mikä tahansa. Menneisyyttään ei voi muuttaa, varsinkaan jos siihen ei ole itse voinut vaikuttaa, eikä sen perusteella saa ketään tuomita. Jokaisella kaltoinkohdellulla on oikeus uuteen alkuun. Ugh, olen puhunut.

Kun eläinlääkärikeikka oli kunnialla selvitetty, oli aika palata kotiin ja kärrätä yrjömatot pesulaan. Päätin viedä samassa rytäkässä pesulaan myös keittiön maton, joka tosiaan on sen tarpeessa. Jo ennestään järkytyksen vallassa oleva pikkuinen koiraparkani meinasi saada slaagin, kun siirsin keittiön pöytää ja aloin keriä mattoa. Se ei selvästikään pidä muutoksista. Pertsalta ei kuitenkaan kysytty, ja nyt on matot pesulassa. Ja pesulan pussissa ne saavat pysyäkin, kunnes eräs ahmed the peloton ahne löytää sisäisen, hyvin piilotetun itsehillintänsä, ja lopettaa holtittoman ahmimisen ja oksentelun. Sitä odotellessa.

Pienen koiran maailmassa on nyt iso virhe.

Ahneus käy oksennuksen edellä

Niin vaan tuli samantien testattua neuvo koiran täyteen syöttämisestä, tosin ei tarkoituksellisesti. Pertsa vetäisi siis oman ja Snapsin puristeluut kitusiinsa kerralla, ja piilotti Snapsin luusta jääneen jämän. Unien jälkeen olikin sitten selkeästi paha olo. Lähdettiin ulos, ja siellä tämä ahmed ahne piristyikin, kunnes tultiin takaisin kotiin. Ensimmäinen yrjölätäkkö osui tyylipuhtaasti keskelle olohuoneen mattoa, toinen siihen viereen, ja hetken päästä kolmas olohuoneen ruokapöydän alla olevalle valkoiselle matolle. Kaikeksi onneksi molemmat matot ovat tuuheita nukkamattoja, joten yrjöt sattumineen sekoittuivat niihin varsin tehokkaasti.

Kuurasimme limaista oksennusta matosta samalla, kun koitin pitää hysteerisesti lipovaa koiraa kauempana lätäköistä. Pertsa oli ehdottoman varma siitä, että ihanasti pehmenneet naudan nahan palaset kannattaa välittömästi saattaa takaisin tuulensuojaan. Kahdeksannen oksennuksen jälkeen lakkasimme laskemasta, ja nyt on matot esipestyinä odottamassa kärräystä pesulaan. Koiran omistaminen on hieno laji.

Vaikka mahassa kiersi ja olo oli huono, ei Pertsa selkeästi silti voinut itselleen mitään. Se kärtti ruokaa vain lisää, suorastaan hysteerisesti. Kun teimme poikien kanssa pirtelöä illalla, se söi jopa tippuneet mustikat. Eli ainakaan yksi täyteen ahmimiskerta ei meillä auttanut, ilmeisesti Pertsa on nähnyt nälkää niin paljon, että se muisto ei niin vaan katoa. Se ei vaan voi vielä luottaa siihen että ruokaa tulee huomennakin.

Muutenkin huono olo aiheutti jonkin asteisen taantuman, ja koko illan ja eilisen päivän minua seurasi pieni, surullinen koira, joka kellahti joka katseesta selälleen ja pyysi jatkuvasti rapsutusta.Tänään Pertsa on hiljalleen taas piristynyt, ja sai jo vähän ruokaakin joka pysyi hyvin sisällä. Opinpahan ainakin sen, etten enää toista kertaa osta ison koiran luuta Pertsalle, vaan meidän ahmed ahne saa tyytyä itselleen mitoitettuihin herkkuihin. Huomenna sitten mattopesulaan ja odotettuun eläinlääkärin tarkastukseen.

ahmed ahneella on paha olo.

Palloleikkejä ja pelottavia teinejä

Nyt kun Pertsa on ollut meillä jo 1,5 viikkoa, on turha vieraskoreus selvästi kadonnut. Myös luottamus on lisääntynyt, ja Pertsa ymmärtää jo, että minut tai miehen voi huoletta laskea vessaan; takaseinässä ei ole mitään salaovea josta voisimme hilpaista karkuun. Myös töihin lähtö onnistuu useimmiten ilman mukaan änkeävää koirapoikaa. Nuoleminen ei ole vieläkään vähentynyt, mutta hiljalleen sitä näköjään tottuu kaikkeen, jopa siihen että jalat tulevat kokonaan pestyiksi aamuteetä juodessa. Silti toivoisin, että joku fiksu keksisi syyn ylettömään nuolemiseen ja jonkun konstin lopettaa se.

Ihmisiin Pertsa suhtautuu yleensä varovaisen ystävällisesti, mutta siskon poikaa se pelkäsi kuollakseen. Toki 170 senttinen, möreä-ääninen teini on noin normistikin pelottava ilmestys, mutta Pertsan reaktio oli aivan ennalta-arvaamaton. Se pakeni välittömästi jalkojeni taakse teinin nähtyään, ja pysyi siellä. Kun istuin, se änkesi jalkojeni alle. Teiniltä meni koko ilta sen luottamuksen voittamiseen, vaikka hän on tottunut olemaan koirien kanssa. Illalla Pertsa ja teini kuitenkin jo kellivät yhdessä olohuoneen matolla, mutta töitä se teiniltä ja minulta vaati. Ilmeisesti Pertsalla on menneisyydessä joku pitkä, möreä-ääninen ja kiharatukkainen mies, jonka muisto vainoaa edelleen.

Tullessaan Pertsa ei osannut juurikaan leikkiä, ja nyt vasta se alkaa hiljalleen tajuta että leluilla voi tehdä muutakin kuin jyrsiä ne kappaleiksi. Viime viikonloppuna 9- vuotiaamme jaksoi kärsivällisesti opettaa Pertsalle kuinka kepillä leikitään, ja hiljalleen idea alkoi kai jalostua sen päässä. Eilen kävimme heittelemässä palloa, ja se oli Pertsasta suunnattoman hauskaa. Ja vielä kivempaa oli juosta häntä suorana karkuun Snapsia. Ensin Snapsia piti tietenkin ärsyttää, jolloin pakenemisesta tuli astetta jännittävämpää. Odotan jännityksellä kauanko Snapsilla hermo kestää.

 Pallo!




















 

 

Jatkuva nälkä on asia joka ei ole muuttunut mihinkään. Pertsa saa säännöllisesti ruoan, vähän enemmän kuin painon mukaan pitäisi antaa, ja siihen päälle vielä koulutusherkut. Silti sen suhtautuminen ruokaan on täysin hysteeristä. Meni yli viikko että se oppi odottamaan istumassa kunnes saa ruuan, ja sitäkään se ei jaksa tehdä kuin hetken kerrallaan. Sitten palaa hermo ja alkaa hyppiminen kohti kuppia. Ollaan harjoiteltu pienillä hetkillä, koska liikaa ei kannata vaatia heti alkuun, ja hiljalleen tuloksia näkyy. Pertsa oppii todella nopeasti asioita, ja ymmärtää jo sanat "tänne" "Pertsa" "istu" "maahan" "seis" ja "mennään". Ruoka-asiat vain aiheuttavat täysin aivottoman hysterian tilan.

Ostimme tänään molemmille koirille 20 cm puristeluut. Pertsa söi omansa järjettömällä ähräämisellä ja kiireellä samantien (koko luuhun meni alle puoli tuntia!), ja hipsi sen jälkeen tarkistamaan Snapsin luutilanteen. Snapsi söi luusta puolet, ja jätti loput odottamaan jatkoa. Pertsa huomasi tilaisuutensa tulleen ja nappasi luun itselleen. Se jäysti vielä Snapsinkin luusta puolet, mutta sitten loppui ilmeisesti mahasta tila, ja siitähän se ongelma sitten syntyikin. Luu suussa Pertsa kiersi asuntoa ja etsi hyvää piilopaikkaa. Onnettomasti vingahdellen se kävi kaikki huoneet läpi, eikä vaan löytänyt sopivaa piiloa. Se koitti tunkea luun jämää miehen dvd-levyjen väliin, ja järkyttyi suunnattomasti kun se kiellettiin. Loppujen lopuksi aivotyöskentelystä täysin väsynyt pikkuinen jätti luun hellästi miehen työtuolin alle ja nukahti. On se rankkaa tuo syöminenkin.

"Saiskohan tämän tungettua kokonaan suuhun jos oikein yrittäisi"














 
 
Sain vinkin antaa Pertsalle joskus niin paljon ruokaa kun se vaan pystyy syömään, ja sitten ahneus katoaisi. En kuitenkaan uskalla kokeilla sitä, koska pelkään että Pertsa ahmisi kunnes mahalaukku räjähtää. Täytyy vaan toivoa, että se joskus hoksaa että meillä tulee ruoka säännöllisesti, eikä sen tarvitse nähdä enää nälkää.