Vuosi on lopuillaan, ja uusi ihan oven takana. Nyt on hyvä hetki tehdä perinteinen yhteenveto menneen vuoden saavutuksista ja hudeista, sekä asettaa tavoitteita tulevalle vuodelle.
Pertsa on ollut nyt kotona kokolailla tasan 4 kuukautta. Elokuun lopulla meille tuli pieni, varovainen ja kulmien alta pälyilevä koirapoika, joka heitti selälleen pelkästä katseesta ja nuoli minun ja miehen käsiä ja jalkoja taukoamatta. Laihalla oravakoiralla isoa oli ainoastaan puuhkahäntä ja valtava ruokahalu. Tymäkkää ja varoittamatta iskevää tuoksupanosta tietenkin unohtamatta. Elokuun kuvia katsoessa vasta muistuu mieleen, millainen Pertsa silloin alussa oli ja kuinka paljon se on muuttunut. Tässä lähellä muutosta ei juuri tiedosta.
Nyt lattialla makailee sählä koirakakara, joka kokeile rajojaan ja ottaa kadotettua pentuaikaa takaisin. Vauhtia ja virtaa riittää, eikä kulmien alta pälyillä enää muita kuin joulupukkia ja möreä-äänisiä miehiä. Nuoleminen on johdonmukaisen kieltämisen ansiosta vähentynyt huomattavasti. Ainoastaan silittäessä saa kädet klähmäisiksi, ja tarkkaavuuden herpaantuessa ei vaan voi välttyä kielipusulta. Oma moka, meillä pitää olla skarppina. Arkea kovasti helpottavana asiana Pertsa ei änkeä enää joka paikkaan mukaan, vaan on oppinut, että tulen aina takaisin. Jälleennäkemisen riemu on kumminkin aina yhtä suunnaton, tulin sitten töistä tai roskapussia viemästä.
Suuri muutos on myös siinä, että nykyään Pertsasta näkee useammin selän kuin mahan. Se on varsin kätevä ominaisuus varsinkin silloin, kun koiraa meinaa kävelyttää. Selkää saa kärsivällisen harjoittelun tuloksena jo silittää, vaikkakin useimmiten huomaa edelleenkin jonkin ajan päästä silittävänsä sittenkin mahaa. Nykyään selälleen heittäytymistä aiheuttaa enää liian pitkä tuijotus, vihainen tai arvosteleva äänensävy riippumatta siitä kelle se on tarkoitettu, ja mun laulu. Omituista.
Ihan uutena taitona Pertsa on oppinut leikkimään leluilla. Kumikanan olemassaolon oikeutusta se ei vieläkään ymmärrä, mutta pehmolelut ovat nyt pop. Niillä leikitään hartaasti ja huolella, eikä puhettakaan älyttömästä ahmimisesta kuten luiden kohdalla. Käytiin työporukan kanssa Tallinnassa joulukuun alussa, ja muiden rymytessä superalkossa, kävin samanhenkisen ystävän kanssa ihanan tunnelmallisella joulutorilla ja tietenkin koiranlelukaupassa. Nyt on kassillinen halpoja ja hyviä koiranleluja vaatehuoneessa käyttöä odottamassa, ja ensimmäisenä kunnian sai Aapsi Apina. Pertsa rakastaa Aapsia, eikä Aapsin hymy hyydy edes kädettömänä ja jalattomana.
Ensi hetket ihanan Aapsin kanssa.
Ja Aapsihan kestää.
Tuli niitä hutejakin. Loppuvuoden kiireiden takia (seli seli) Pertsa kehitti itselleen huonon tavan. Osasyynä lienee myös alkava murrosikä, tai auringonpilkut, mutta Oravakoira on alkanut sekoilla nähdessään muita koiria. Nyt on rauhoitettu tilanne niin, että pöhelö käy ulkona pääsääntöisesti minun kanssa, ja harjoitellaan käyttäytymistä aktiivisesti. Tuloksia onkin jo tullut, mutta korjattavaa on vielä paljon. Olisi kannattanut hoitaa tämäkin asia heti silloin kun se alkoi, mutta minkäs teet. Mikään ei ole niin helppoa kuin jälkiviisaus.
Nälkä ei ole kadonnut minnekään, vaikka luiden päälle on saatu jo muutakin kuin nahka. Siihen ei taida auttaa muu kuin aika, mulla ainakin loppuu ideat kesken sen asian opettamisessa. Pöydältä Pertsa ei enää juurikaan mitään hae (välillä tapahtuu retkahtaminen vanhoihin tapoihin, kellepä ei), ja se on oppinut odottamaan kupin vieressä ruokaa oikein nätisti, joten en aio stressata sitä enkä itseäni asialla tähän väliin enempää. Täytyy olla tyytyväinen siihen mitä on jo saavutettu.
Ja sitten niitä tavotteita:
1. Toisten koirien hallittu kohtaaminen.
2. Vieläkin enemmän aikaa jaloilla, ja vähemmän selällään.
3. Häntäpuuhkan harjaus ja kynsien leikkuu ilman vääntöä.
4. Huomion haku hyppimisellä pois kokonaan.
5. Legojen syönnin lopettaminen.
Siinä sitä on ohjelmaa ensi vuodeksi, katsotaan kuin käy.
Autossakin voisi tietenkin käyttäytyä kunnolla myös silloin kun kuski on kaupassa. Paitsi ettei voi, eihän silloin näe koska se tulee takaisin!
Nyt se sitten on, joulu ja aika rauhoittua. Eikä tullut muuten yhtään liian aikaisin, melkoista matalalalentoa on loppuvuosi ollut. Pertsa reagoi vahvasti yleiseen hässäkkään, ja nyt on aloitettava tehotreenit alkaneen remmirähjäyksen poistamiseksi. Tai no, rähjäys on ehkä väärä sana, koska Pertsa the Peloton ei murise eikä rähise, vaan tuottaa ilmoille järkyttävää, kimeää paniikkiääntä joka on kai kaukaisesti sukua ulinalle. Pelkoaanhan se sekoilee, mutta kerran alkaneen tavan kitkeminen ei olekaan niin helppoa. Eli varoituksen sanana kaikille; kyseinen käytös kannattaa lopettaa heti alkuunsa vaikka olisi olevinaan kuinka kiire. Nyt edetään sitten hitain askelin kohti valaistumista ja mielenrauhaa. Hyvin hitain.
Pertsan ensimmäinen joulu kotona aiheutti mielenrauhan menetystä yhdelle jos toisellekin. Rescue-koiran kanssa on aina se haaste, ettei voi tietää mitä menneisyydessä on tapahtunut, vaan pitää arvata. Pertsasta näki kyllä melko selkeästi, ettei joulua ole aikaisemmin vietetty. Ja kyllähän se koiran silmissä varmaan oudolta vaikuttaakin. Illat heilutaan joulupaperin, narujen ja teipin kanssa, eikä niitä saa syödä. Sitten asetellaan ympäriinsä kaikenmaailman pehmotonttuja, suklaapukkeja ja ihanasti rapisevia paketteja, eikä niitäkään saa syödä. Kaiken huipuksi sisään raahataan vielä oikea, huumaavasti metsältä tuoksuva kuusi, tungetaan se täyteen kimaltavia ja rapisevia juttuja, eikä sitäkään saa yhtään edes kokeeksi maistaa. Ei ihme että lopulta ahmed ahneen hermo repeää, ja on ihan pakko mennä maistamaan pähkinäsekoitusta keittiön pöydälle. Puolikkaasta astiallisesta valikoituja pähkinöitä tulee muuten suhteellisen paljon tavaraa ulos, ja usein. Onneksi tällä kertaa pihalle. Onni onnettomuudessa sekoituksessa ei ollut rusinoita tai muuta koiralle vaarallista.
Kun pähkinät oli saatettu tuulensuojaan, tuli estradille joulunlaatikot, ja se KINKKU! Pertsalla pyöri silmät päässä, mutta kinkkua ei hartaasta anelusta huolimatta tullut. Olen yhden jouluyön viettänyt kahden ripuloivan bullmastiffin kanssa silmät usvasta kirvellen ja seiniä pesten, enkä tosiaankaan halua toistaa sitä kokemusta. Hetkeäkään en epäile, etteikö Pertsa hakkaisi mennen tullen bullmastiffien tuotantoa, jos ei ihan määrässä niin hajussa ainakin.
Muuten jouluaatto meni ihan putkeen, ruoka oli hyvää, ja kaikki tutut ihmiset koolla. Ihana kanankaulanainen yllätti, ja toikin kalkkunankauloja Pertsan ja Snapsin suureksi iloksi. Pienen, nälkäisen koiran jouluilo on hellyttävää katsottavaa. Kun kaikki oli ihanasti, kalkkunankaulat syöty ja joulupöydästä tippuneet jämät nuoltu, kuului ovelta koputus. Pienen koiran maailma järkkyi, kun ovesta tunki sisään parrakas, möreä-ääninen, punatakkinen ukko keppi kädessä. Onneksi osasin jo aavistella reaktiota, ja ohjasin paniikki-petterin kanankaulanaisen huomaan rauhoittumaan. Hetken päästä pikainen nuuhkinta osoitti, ettei ukko ollut vaarallinen, ainoastaan epäilyttävä. Kunnes sitten mokoma teki mokan, ja pyysi Pertsan perheen lapset viereensä. Sellaista ei voi peloton vahti sallia, ei ainakaan haukkumatta urhoollisesti laumanjohtajan jalkojen takaa. Nuivana henkilönä vaiensin uhon, mikä selkeästi kummastutti urheaa suojelijaa.
Kun lahjat oli jaettu ja epäilyttävä ukko häipynyt, Pertsa uskalsi kaiken hässäkän keskellä avata myös omia lahjojaan. Yhdestä paketista paljastui ihana, huippukestäväksi kehuttu täysikuminen kumiluu, jossa maku kuulemma säilyy pitkään. Erityisesti ahneille koirille tarkoitettu, kehaisi myyjä. Hyvin säilyi maku, mutta luu ei. Se kohtasi kohtalonsa pään ruokapöydän alla jo ennen kuin kaikki lahjat oli avattu. Ja tänään se on pyrkinyt toisesta päästä ulos kumirouheena noin kahdeksan kertaa, seuranaan valikoima pähkinöitä. Voi olla että luun myynyt liike saa pienen palautteen. Tai ehkä Pertsan kestävän luun keksiminen vaan antaa vielä odottaa itseään, ei kai mahdottomia voi kumminkaan vaatia.
Nyt on kuitenkin rauha maassa, ihmisillä hyvä tahto ja Pertsalla joulupaasto.
Otettiin viralliset joulukuvat, ja heti kättelyssä kävi selväksi, että tunnelmallisesta yhteiskuvasta ei kannata haaveilla. Tässä kymmenien otosten jälkeen molemmista koirista ne onnistuneimmat.
Ihanaa joulunaikaa kaikille!
Vanha rouva Snapsi poseeraa vuosien kokemuksella. Tonttuhatusta puuttuu tupsu, Pertsa söi sen.
Pertsan onnistunein joulukuva. Kuvassa on koira ja tonttuhattu, ja sehän riittää.
