Putkeen meni- ja putkesta ulos!

Tänään koitti sitten se kauan odotettu ensimmäinen agilitypäivä. Pertsa hoksasi että jotain jännää on varmaan tiedossa, ja parkkeerasi heti aamusta jalan viereen lähtöä odottamaan. Snapsi oli dognapattu mökille, joten saatiin sohlata Pertsan kanssa aamulenkkikin ihan kahdestaan. Hyvin meni.

Automatka agilityhalliin ei sitten mennytkään ihan niin hyvin, kun joku tollo unohti ajo-ohjeet kotiin. Puoleen väliin matkaa riitti muistissa kapasiteetti, mutta sitten iski täysi pimeys päänuppiin. Eihän siinä auttanut muu kuin herätellä vanhan nokialais-parkani netti eloon ja kaivaa sieltä ajo-ohjeet. En muuten suosittele netin käyttöä Nokia 6600:lla yhtään kellekään. En edes kokeilumielessä. 

Kun agihalli vihdoin viimein löytyi, taisi molempia meistä noviiseista jännittää. Onneksi siellä oli tuttu T. meitä vastassa koirineen, ja ohjaaja vaikutti kovin mukavalta. Hallissakaan ei ollut samaan aikaan muita koiria, joten ennakkopelko sohlaamisesta yleisön edessä oli turha.

Ohjaaja kertoi, että tarkoitus on edetä pienin askelin, ja koiralla pitää olla kivaa. Ensin harjoiteltaisiin esteen yli menoa, ja myöhemmin muuta. Ensi alkuun ei kuulemma odoteta koiralta kummoisia, ohjaajasta nyt puhumattakaan. Tätä ohjaajaa tieto lohdutti suuresti.

Alettiin sitten hommiin, ja Pertsa riekkui ihan onnessaan kivassa, makupalan tuoksuisessa hallissa. Varsinaiset treenit aloitettiin esteestä. Ohjaaja piti Pertsaa kiinni esteen toisella puolella, ja minä asetuin asemiin toiselle puolelle kera pekoniherkun. Ohjaaja varoitteli, että usein koirilla ensimmäisen hypyn oppiminen kestää, eli kannattaa varata aikaa. Tarkoitus oli, että Pertsa hyppää puomin yli, minä sanon samaan aikaan "hyppy" ja annan sitten palkinnon onnistuneesta suorituksesta. Käytännössä homma meni niin, että kun ohjaaja laski Pertsasta irti, en ehtinyt edes avata suutani, kun esteen yli salamana pompannut karvakasa oli syönyt pekoniherkun, limannut koko käteni klähmäiseksi ja antanut vielä pikaisen, pekoniherkun makuisen pusun. Fiksuna ihmisenä tokaisin sitten siihen väliin "hyppy", kun ei tullut muutakaan mieleen. Olipa muuten ihanan älykäs olo.

Parin hypyn jälkeen minäkin opin antamaan käskyn ajoissa, ja Pertsa hyppi yli esteiden kuin paraskin kilparatsu. Laajennettiin kolmeen esteeseen kerrallaan, ja sieltä se meidän pikkuorava pomppi valon nopeudella pekoniherkun luo. Olin kyllä tosi ylpeä Pertsasta, ja niin se oli itsekin, kun kaikki sitä kehuivat. Jos sillä olisi ollut henkselit, niin paukutus olisi kuulunut naapurikylään saakka. 

Siinä vaiheessa kun laajennetiin viiteen esteeseen, astui kuvaan Pertsan kyky ajatella asioita ihan itse. Tyyppi veti pokkana pari estettä yli, pari ali, ja sitten taas yhden yli. Ei tule tylsää kun vähän vaihtelee. Kehut se sai kumminkin joka kerta, kun pysyi kuitenkin radalla. Oli huvittavan näköistä, kun Pertsa sujahti ihan yhtä nopeasti esteen ali, kuin sen ylikin. Pitääkin ehdottaa uutta liikettä agilityradalle, sitten mekin pärjätään :D

Normaalisti yhdellä kerralla opetellaan yksi asia, mutta koska Pertsalla riitti intoa ja virtaa, kokeiltiin vielä putkea. Ja sinnehän meidän ahmed ahne sujahti heti eka kerralla nuolena, kun huutelin sitä toisessa päässä pekoniherkun kanssa. On se uskomaton otus.

Samana päivänä ei voi vaatia liikaa, vaikka Pertsa olisikin veivannut esteitä ja putkea pekoniherkun toivossa vaikka kuinka kauan. Sovittiin jatko ensi sunnuntaille, ja selkeesti näin jo itseni ja Pertsan hienoissa agikisoissa loistamassa. Hiukan tietty pudotti maanpinnalle, kun tajusin, että minun pikkuoravani vetää kaiken niin nopeasti läpi, etten luultavasti pysy sen vauhdissa. Mutta hauska harrastus me tästä saadaan, sen verran innoissaan oltiin molemmat!

Viuhahtaja esteradalla

Eka kertaa putkesta ulos, pekoniherkun kutsu on vastustamaton.