Teinit- tuo alati uusiutuva luonnonvara

Myrkkyleipäjupakasta selvittiin säikähdyksellä. Pertsalla oli illan ajan kauhea jano ja levoton olo, mutta suurin syy siihen taisi olla oksetustarkoituksessa annettu suolapallo ja herkeämätön oireiden kyttäys. Aamulla pikkukoira oli taas oma itsensä. 

Tasainen aika ei kuitenkaan kauaa kestänyt, vaan kuin varkain esiin hiipi uusi, edellistä pelottavampi ilmiö. Käytöksessä oli ollut jo merkkejä havaittavissa, mutta nyt todellisuutta ei voinut enää paeta; murrosikä oli saapunut. Koska kokemusta on jo yhdestä teinistä, oli oireet turhankin tutut: uhmakasta käytöstä, kimeää vastaan vänkäämistä, täydellistä välinpitämättömyyttä ja hämmentynyttä sekoilua. Meidän pienestä oravakoirasta oli kehittynyt täysiverinen teini. 

Selkeimmin teiniys ilmeni agilitykentällä. Ennen niin innokkaasti makupalan perässä juossut pikkukoira ei vaan voinut enää tehdä mitä käsketään. Turhaan huidoin kädellä ja huhuilin että "putkeen", meidän teinihirviö nuuskutti tyynen rauhallisena jännää hajua ihan toisaalla. Kun korotin ääntäni, nousi pieni karvainen pää, katsahti minua alta kulmain, ja katseesta kuulin ihmisteinin äänellä: "no joo joo, älä ragee". 

Kun teinix sitten armeliaasti suvaitsi saapua annetun tehtävän äärelle, oli kalkkiksien tehtävästä kehitettävä uusi versio. Teinithän tunnetusti tietää kaiken paremmin. Putkeen menon sijasta Pertsa hyppäsi sen päälle. Siitä sitten komentamisen jälkeen putken suun eteen selälleen makoilemaan, ja esittämään kuin ei olisi koskaan kuullutkaan mitä putken suhteen pitäisi tehdä. Kun käsky muuttui astetta kovemmaksi, oli oravakoiran sielu oitis säpäleinä. Murtuneena ja elämän julmuudesta ahdistuneena se meni putkeen, ja poistui suurta maailmantuskaa kokien. Teinit. 

Pakkohan se on tämäkin vaihe kestää, mutta lökäpöksyjä tai pipoa en sille osta.

   
Dynaaminen teinikaksikko

Myrkkyä vai ei, siinäpä kysymys

Nyt kyllä niin sieppaa, että parempi olisi kun ei mitään kirjottelisi. Kirjoitan silti. Oltiin koirien kanssa lenkillä, ja siinä tyynen rauhassa kävellessämme huomattiin koirien kanssa yhtäaikaa että kappas, tien varrelle on kylvetty leipäpaloja. Arvaahan sen kuinka siinä kävi; Snapsilla jäi suu auki, kun kerkisin karjaista että "EI OTA", Pertsa taas oli ehtinyt kiskaista kitusiinsa ensimmäisen, noin puolikkaan ruispalan kokoisen köntin, jo ennen kuin ehdin saada pihaustakaan ulos. Kiskaisin koirat viereen, ja tarkempi tilanneanalyysi osoitti, että leipää oli mukavina suupaloina kätevästi tien molemmin puolin, ohi ei pääse kuin tottelevaisen koiran kanssa. 

Ohitettiin leipäansa sitten kumminkin, Snapsi tyylipuhtaasti tiukassa käskyssä, ja eräs nimeltä mainitsematon pikkukoira vähemmän tyylikkäästi leivän perään surkeasti uikuttaen. Ohi kumminkin päästiin, ja pikavauhtia kotiin. Soitin eläinlääkäriltä oksetusohjeet, ja Pertsa riemastui kun sai lisää ruokaa. Perään tosin tärähti sitten suolapallo, mutta sekin meni samalla innolla. 

Ohjeena oli antaa ensin pehmeää ruokaa, ja sen jälkeen noin puolen teelusikan kokoinen suolapallo kitalakeen. Tarkoitus oli, että koira oksentaa sen jälkeen. Pertsahan ei kuitenkaan kerran saavutetusta ateriasta noin vain luovu, joten oksennusta ei tullut. Lisää suolaa ei saa antaa, koska vaarana on kuulemma suolamyrkytys. Eli nyt sitten vain odotellaan mitä tapahtuu vai tapahtuuko mitään. 

Suolansyönnin jälkeen käytiin keräämässä leivät polun varrelta pois. Ensin ajattelin, että joku mummu on ehkä vaan ruokkinut lintuja, mutta kuka mummu roudaa polun varteen yli puoli muovikassillista vähän talitinttiä pienempiä leivänpaloja? Palojen koko olisi ollut sopiva esim kotkille, mutta niitä näkyy suhteellisen harvoin meidän metsässä. Ja nyt varmaan vielä harvemmin kun keräsin niiltä eväätkin pois.

Tällä hetkellä vieressä makaa loukkaantunut koirapoika, jonka mielestä mä olen selkeästi ehkä tyhmin ihminen maailmassa. Kielsin katetun juhla-aterian, tungin suuhun suolaa, keräsin kassillisen ihanaa leipää ja heitin sen Pertsan ulinasta välittämättä roskiin, ja nyt pidän vielä väärinkohdeltua koiraparkaa hihnassa sisälläkin. Kaikki on pilalla. Vaan tässä ei nyt huokailut auta, on vaan odotettava ettei oireita tule. Päivystävä eläinlääkäri kun kuulemma on Hämeenlinnassa. Upeeta.

Mietin vaan, että kuinka paha olo pitää olla sisällä sellaisella ihmisellä joka haluaa myrkyttää toisen koirat. Toivotaan että sellaista ihmistä ei ole täällä ollut, ja selvitään säikähdyksellä. Kyllä vaan korpeaa, ja kovasti.

Kuono kohti vuotta 2013

Vuosi on lopuillaan, ja uusi ihan oven takana. Nyt on hyvä hetki tehdä perinteinen yhteenveto menneen vuoden saavutuksista ja hudeista, sekä asettaa tavoitteita tulevalle vuodelle. 

Pertsa on ollut nyt kotona kokolailla tasan 4 kuukautta. Elokuun lopulla meille tuli pieni, varovainen ja kulmien alta pälyilevä koirapoika, joka heitti selälleen pelkästä katseesta ja nuoli minun ja miehen käsiä ja jalkoja taukoamatta. Laihalla oravakoiralla isoa oli ainoastaan puuhkahäntä ja valtava ruokahalu. Tymäkkää ja varoittamatta iskevää tuoksupanosta tietenkin unohtamatta. Elokuun kuvia katsoessa vasta muistuu mieleen, millainen Pertsa silloin alussa oli ja kuinka paljon se on muuttunut. Tässä lähellä muutosta ei juuri tiedosta.

Nyt lattialla makailee sählä koirakakara, joka kokeile rajojaan ja ottaa kadotettua pentuaikaa takaisin. Vauhtia ja virtaa riittää, eikä kulmien alta pälyillä enää muita kuin joulupukkia ja möreä-äänisiä miehiä. Nuoleminen on johdonmukaisen kieltämisen ansiosta vähentynyt huomattavasti. Ainoastaan silittäessä saa kädet klähmäisiksi, ja tarkkaavuuden herpaantuessa ei vaan voi välttyä kielipusulta. Oma moka, meillä pitää olla skarppina. Arkea kovasti helpottavana asiana Pertsa ei änkeä enää joka paikkaan mukaan, vaan on oppinut, että tulen aina takaisin. Jälleennäkemisen riemu on kumminkin aina yhtä suunnaton, tulin sitten töistä tai roskapussia viemästä.

Suuri muutos on myös siinä, että nykyään Pertsasta näkee useammin selän kuin mahan. Se on varsin kätevä ominaisuus varsinkin silloin, kun koiraa meinaa kävelyttää. Selkää saa kärsivällisen harjoittelun tuloksena jo silittää, vaikkakin useimmiten huomaa edelleenkin jonkin ajan päästä silittävänsä sittenkin mahaa. Nykyään selälleen heittäytymistä aiheuttaa enää liian pitkä tuijotus, vihainen tai arvosteleva äänensävy riippumatta siitä kelle se on tarkoitettu, ja mun laulu. Omituista.

Ihan uutena taitona Pertsa on oppinut leikkimään leluilla. Kumikanan olemassaolon oikeutusta se ei vieläkään ymmärrä, mutta pehmolelut ovat nyt pop. Niillä leikitään hartaasti ja huolella, eikä puhettakaan älyttömästä ahmimisesta kuten luiden kohdalla. Käytiin työporukan kanssa Tallinnassa joulukuun alussa, ja muiden rymytessä superalkossa, kävin samanhenkisen ystävän kanssa ihanan tunnelmallisella joulutorilla ja tietenkin koiranlelukaupassa. Nyt on kassillinen halpoja ja hyviä koiranleluja vaatehuoneessa käyttöä odottamassa, ja ensimmäisenä kunnian sai Aapsi Apina. Pertsa rakastaa Aapsia, eikä Aapsin hymy hyydy edes kädettömänä ja jalattomana. 

Ensi hetket ihanan Aapsin kanssa. 

Ja Aapsihan kestää.





















Tuli niitä hutejakin. Loppuvuoden kiireiden takia (seli seli) Pertsa kehitti itselleen huonon tavan. Osasyynä lienee myös alkava murrosikä, tai auringonpilkut, mutta Oravakoira on alkanut sekoilla nähdessään muita koiria. Nyt on rauhoitettu tilanne niin, että pöhelö käy ulkona pääsääntöisesti minun kanssa, ja harjoitellaan käyttäytymistä aktiivisesti. Tuloksia onkin jo tullut, mutta korjattavaa on vielä paljon. Olisi kannattanut hoitaa tämäkin asia heti silloin kun se alkoi, mutta minkäs teet. Mikään ei ole niin helppoa kuin jälkiviisaus.

Nälkä ei ole kadonnut minnekään, vaikka luiden päälle on saatu jo muutakin kuin nahka. Siihen ei taida auttaa muu kuin aika, mulla ainakin loppuu ideat kesken sen asian opettamisessa. Pöydältä Pertsa ei enää juurikaan mitään hae (välillä tapahtuu retkahtaminen vanhoihin tapoihin, kellepä ei), ja se on oppinut odottamaan kupin vieressä ruokaa oikein nätisti, joten en aio stressata sitä enkä itseäni asialla tähän väliin enempää. Täytyy olla tyytyväinen siihen mitä on jo saavutettu.

Ja sitten niitä tavotteita:

1. Toisten koirien hallittu kohtaaminen.
2. Vieläkin enemmän aikaa jaloilla, ja vähemmän selällään.
3. Häntäpuuhkan harjaus ja kynsien leikkuu ilman vääntöä.
4. Huomion haku hyppimisellä pois kokonaan.
5. Legojen syönnin lopettaminen.

Siinä sitä on ohjelmaa ensi vuodeksi, katsotaan kuin käy. 

Autossakin voisi tietenkin käyttäytyä kunnolla myös silloin kun kuski on kaupassa. Paitsi ettei voi, eihän silloin näe koska se tulee takaisin!

Joulurauhaa, kumiluita ja muutama pähkinä

Nyt se sitten on, joulu ja aika rauhoittua. Eikä tullut muuten yhtään liian aikaisin, melkoista matalalalentoa on loppuvuosi ollut. Pertsa reagoi vahvasti yleiseen hässäkkään, ja nyt on aloitettava tehotreenit alkaneen remmirähjäyksen poistamiseksi. Tai no, rähjäys on ehkä väärä sana, koska Pertsa the Peloton ei murise eikä rähise, vaan tuottaa ilmoille järkyttävää, kimeää paniikkiääntä joka on kai kaukaisesti sukua ulinalle. Pelkoaanhan se sekoilee, mutta kerran alkaneen tavan kitkeminen ei olekaan niin helppoa. Eli varoituksen sanana kaikille; kyseinen käytös kannattaa lopettaa heti alkuunsa vaikka olisi olevinaan kuinka kiire. Nyt edetään sitten hitain askelin kohti valaistumista ja mielenrauhaa. Hyvin hitain.

Pertsan ensimmäinen joulu kotona aiheutti mielenrauhan menetystä yhdelle jos toisellekin. Rescue-koiran kanssa on aina se haaste, ettei voi tietää mitä menneisyydessä on tapahtunut, vaan pitää arvata. Pertsasta näki kyllä melko selkeästi, ettei joulua ole aikaisemmin vietetty. Ja kyllähän se koiran silmissä varmaan oudolta vaikuttaakin. Illat heilutaan joulupaperin, narujen ja teipin kanssa, eikä niitä saa syödä. Sitten asetellaan ympäriinsä kaikenmaailman pehmotonttuja, suklaapukkeja ja ihanasti rapisevia paketteja, eikä niitäkään saa syödä. Kaiken huipuksi sisään raahataan vielä oikea, huumaavasti metsältä tuoksuva kuusi, tungetaan se täyteen kimaltavia ja rapisevia juttuja, eikä sitäkään saa yhtään edes kokeeksi maistaa. Ei ihme että lopulta ahmed ahneen hermo repeää, ja on ihan pakko mennä maistamaan pähkinäsekoitusta keittiön pöydälle. Puolikkaasta astiallisesta valikoituja pähkinöitä tulee muuten suhteellisen paljon tavaraa ulos, ja usein. Onneksi tällä kertaa pihalle. Onni onnettomuudessa sekoituksessa ei ollut rusinoita tai muuta koiralle vaarallista.

Kun pähkinät oli saatettu tuulensuojaan, tuli estradille joulunlaatikot, ja se KINKKU! Pertsalla pyöri silmät päässä, mutta kinkkua ei hartaasta anelusta huolimatta tullut. Olen yhden jouluyön viettänyt kahden ripuloivan bullmastiffin kanssa silmät usvasta kirvellen ja seiniä pesten, enkä tosiaankaan halua toistaa sitä kokemusta. Hetkeäkään en epäile, etteikö Pertsa hakkaisi mennen tullen bullmastiffien tuotantoa, jos ei ihan määrässä niin hajussa ainakin.

Muuten jouluaatto meni ihan putkeen, ruoka oli hyvää, ja kaikki tutut ihmiset koolla. Ihana kanankaulanainen yllätti, ja toikin kalkkunankauloja Pertsan ja Snapsin suureksi iloksi. Pienen, nälkäisen koiran jouluilo on hellyttävää katsottavaa. Kun kaikki oli ihanasti, kalkkunankaulat syöty ja joulupöydästä tippuneet jämät nuoltu, kuului ovelta koputus. Pienen koiran maailma järkkyi, kun ovesta tunki sisään parrakas, möreä-ääninen, punatakkinen ukko keppi kädessä. Onneksi osasin jo aavistella reaktiota, ja ohjasin paniikki-petterin kanankaulanaisen huomaan rauhoittumaan. Hetken päästä pikainen nuuhkinta osoitti, ettei ukko ollut vaarallinen, ainoastaan epäilyttävä. Kunnes sitten mokoma teki mokan, ja pyysi Pertsan perheen lapset viereensä. Sellaista ei voi peloton vahti sallia, ei ainakaan haukkumatta urhoollisesti laumanjohtajan jalkojen takaa. Nuivana henkilönä vaiensin uhon, mikä selkeästi kummastutti urheaa suojelijaa.

Kun lahjat oli jaettu ja epäilyttävä ukko häipynyt, Pertsa uskalsi kaiken hässäkän keskellä avata myös omia lahjojaan. Yhdestä paketista paljastui ihana, huippukestäväksi kehuttu täysikuminen kumiluu, jossa maku kuulemma säilyy pitkään. Erityisesti ahneille koirille tarkoitettu, kehaisi myyjä. Hyvin säilyi maku, mutta luu ei. Se kohtasi kohtalonsa pään ruokapöydän alla jo ennen kuin kaikki lahjat oli avattu. Ja tänään se on pyrkinyt toisesta päästä ulos kumirouheena noin kahdeksan kertaa, seuranaan valikoima pähkinöitä. Voi olla että luun myynyt liike saa pienen palautteen. Tai ehkä Pertsan kestävän luun keksiminen vaan antaa vielä odottaa itseään, ei kai mahdottomia voi kumminkaan vaatia.

Nyt on kuitenkin rauha maassa, ihmisillä hyvä tahto ja Pertsalla joulupaasto. 

Otettiin viralliset joulukuvat, ja heti kättelyssä kävi selväksi, että tunnelmallisesta yhteiskuvasta ei kannata haaveilla. Tässä kymmenien otosten jälkeen molemmista koirista ne onnistuneimmat. 

Ihanaa joulunaikaa kaikille!

Vanha rouva Snapsi poseeraa vuosien kokemuksella. Tonttuhatusta puuttuu tupsu, Pertsa söi sen.

Pertsan onnistunein joulukuva. Kuvassa on koira ja tonttuhattu, ja sehän riittää.

Putki päällä ja johto poikki

Niin siinä sitten vaan taas kävi, että talvi pääsi yllättämään autoilijan. Tai ei varsinaisesti yllättämään, lumen tulo oli kyllä tiedossa, mutta renkaanvaihtaja sijaitsee Thaimaassa ja talvirenkaat ties missä. Minkäs teet.

Koska liikkuminen kesäkumeilla olisi saattanut olla vaarallista sekä itselle että ympäristölle, päätettiin jättää agitreenit väliin. Onneksi paikalle kiisi kuitenkin T. koiriensa ja uskollisen, asianmukaisin renkain varustellun autonsa kanssa, ja päästiin sittenkin treenaamaan.

Jouduin taas toteamaan, että koira pärjää paremmin kuin ohjaaja. Pertsa on niin nopea sekä oppimaan että liikkeissään, että tämä ohjaaja-parka on usein auttamattomasti myöhässä. Onneksi pekoniherkku kädessä antaa anteeksi suhteellisen monta mokaa, ainakin vielä toistaiseksi.

Kolmas kerta agilityssä, ja meidän oravakoira vetäisi kevyen harjoittelun jälkeen peräjälkeen sillan, kiemuraisen putken, renkaan, esteet (5kpl), suoremman putken, muurin ja kepit. Oravakoira viuhtoi puuhkahäntä liehuen, ja minä koitin pysyä perässä pekoniherkku sormissa tutisten. Pitänee hakeutua kunnonkohotuskurssille. Kepit menivät tosi hyvin, minä ensin ahteri edellä ja Pertsa sitten perässä asianmukaisesti pujotellen. On se taitava!

Into jatkui vielä kotiin asti, ja pikkukoiralta kesti tovi rauhoittua. Loppupäivä vietettiinkin lepppoisasti lenkkeillen aurinkoisessa lumimaisemassa ja yhteiskunnallisia velvollisuuksia hoidellen. Pertsa ei päässyt äänestämään, mikä oli Pertsan mielestä huutava vääryys. Kuuluva vastalause esitettiin asiaankuuluvasti. Ja kyllä muuten kuuluikin.

Ettei menisi liiaksi agility-taitojen kehumiseksi, niin tässäpä kuvatodistetta järjen jättiläisen toilailuista. Ihme ettei meidän tasmanian tuholainen päässyt hengestään tai torppa palanut poroksi, sen verran komeaa valokaarta poikkisyöty laturin johto sylki aamulla ilmoille. 

Tasmanian tuholainen iski jälleen.

Ekaa kertaa yksin puomilla. Vähänkö jännitti, mutta hyvin meni. Pertsa siis meni tuonne ihan yksin, ilman ohjeistusta saati käskyä. Se oli se paikka missä sai pekoniherkun, minnepä sitä koira muualle menisi.

Uutena asiana opittiin kepit. Pertsa tajusi homman jujun yhden kerran jälkeen, minä työstän ajatusta edelleen.

Kumpi on oikealla puolella, koira vaiko ohjaaja. Vai tietääkö sitä kukaan. Vauhti korvaa päämäärän puuttumisen.

Putkeen meni- ja putkesta ulos!

Tänään koitti sitten se kauan odotettu ensimmäinen agilitypäivä. Pertsa hoksasi että jotain jännää on varmaan tiedossa, ja parkkeerasi heti aamusta jalan viereen lähtöä odottamaan. Snapsi oli dognapattu mökille, joten saatiin sohlata Pertsan kanssa aamulenkkikin ihan kahdestaan. Hyvin meni.

Automatka agilityhalliin ei sitten mennytkään ihan niin hyvin, kun joku tollo unohti ajo-ohjeet kotiin. Puoleen väliin matkaa riitti muistissa kapasiteetti, mutta sitten iski täysi pimeys päänuppiin. Eihän siinä auttanut muu kuin herätellä vanhan nokialais-parkani netti eloon ja kaivaa sieltä ajo-ohjeet. En muuten suosittele netin käyttöä Nokia 6600:lla yhtään kellekään. En edes kokeilumielessä. 

Kun agihalli vihdoin viimein löytyi, taisi molempia meistä noviiseista jännittää. Onneksi siellä oli tuttu T. meitä vastassa koirineen, ja ohjaaja vaikutti kovin mukavalta. Hallissakaan ei ollut samaan aikaan muita koiria, joten ennakkopelko sohlaamisesta yleisön edessä oli turha.

Ohjaaja kertoi, että tarkoitus on edetä pienin askelin, ja koiralla pitää olla kivaa. Ensin harjoiteltaisiin esteen yli menoa, ja myöhemmin muuta. Ensi alkuun ei kuulemma odoteta koiralta kummoisia, ohjaajasta nyt puhumattakaan. Tätä ohjaajaa tieto lohdutti suuresti.

Alettiin sitten hommiin, ja Pertsa riekkui ihan onnessaan kivassa, makupalan tuoksuisessa hallissa. Varsinaiset treenit aloitettiin esteestä. Ohjaaja piti Pertsaa kiinni esteen toisella puolella, ja minä asetuin asemiin toiselle puolelle kera pekoniherkun. Ohjaaja varoitteli, että usein koirilla ensimmäisen hypyn oppiminen kestää, eli kannattaa varata aikaa. Tarkoitus oli, että Pertsa hyppää puomin yli, minä sanon samaan aikaan "hyppy" ja annan sitten palkinnon onnistuneesta suorituksesta. Käytännössä homma meni niin, että kun ohjaaja laski Pertsasta irti, en ehtinyt edes avata suutani, kun esteen yli salamana pompannut karvakasa oli syönyt pekoniherkun, limannut koko käteni klähmäiseksi ja antanut vielä pikaisen, pekoniherkun makuisen pusun. Fiksuna ihmisenä tokaisin sitten siihen väliin "hyppy", kun ei tullut muutakaan mieleen. Olipa muuten ihanan älykäs olo.

Parin hypyn jälkeen minäkin opin antamaan käskyn ajoissa, ja Pertsa hyppi yli esteiden kuin paraskin kilparatsu. Laajennettiin kolmeen esteeseen kerrallaan, ja sieltä se meidän pikkuorava pomppi valon nopeudella pekoniherkun luo. Olin kyllä tosi ylpeä Pertsasta, ja niin se oli itsekin, kun kaikki sitä kehuivat. Jos sillä olisi ollut henkselit, niin paukutus olisi kuulunut naapurikylään saakka. 

Siinä vaiheessa kun laajennetiin viiteen esteeseen, astui kuvaan Pertsan kyky ajatella asioita ihan itse. Tyyppi veti pokkana pari estettä yli, pari ali, ja sitten taas yhden yli. Ei tule tylsää kun vähän vaihtelee. Kehut se sai kumminkin joka kerta, kun pysyi kuitenkin radalla. Oli huvittavan näköistä, kun Pertsa sujahti ihan yhtä nopeasti esteen ali, kuin sen ylikin. Pitääkin ehdottaa uutta liikettä agilityradalle, sitten mekin pärjätään :D

Normaalisti yhdellä kerralla opetellaan yksi asia, mutta koska Pertsalla riitti intoa ja virtaa, kokeiltiin vielä putkea. Ja sinnehän meidän ahmed ahne sujahti heti eka kerralla nuolena, kun huutelin sitä toisessa päässä pekoniherkun kanssa. On se uskomaton otus.

Samana päivänä ei voi vaatia liikaa, vaikka Pertsa olisikin veivannut esteitä ja putkea pekoniherkun toivossa vaikka kuinka kauan. Sovittiin jatko ensi sunnuntaille, ja selkeesti näin jo itseni ja Pertsan hienoissa agikisoissa loistamassa. Hiukan tietty pudotti maanpinnalle, kun tajusin, että minun pikkuoravani vetää kaiken niin nopeasti läpi, etten luultavasti pysy sen vauhdissa. Mutta hauska harrastus me tästä saadaan, sen verran innoissaan oltiin molemmat!

Viuhahtaja esteradalla

Eka kertaa putkesta ulos, pekoniherkun kutsu on vastustamaton.

Joskus homma ei vaan oikein etene

Ei edisty barffaus ei. Syitä on tasan kaksi; Muschin lupaamia kuponkeja ilmaisia aterioita varten ei ole näkynyt eikä kuulunut, eikä tuota ahnetta pikkupossua saa lopettamaan kaiken mahdollisen ahmimista vaikka mitä tekisi. No okei, on olemassa kolmaskin syy, eli omakohtaisesti vaivaava laiskuus. Pitäisi olla energiaa ajaa Faunattareen (tai vastaavaan barffievästä myyvään liikkeeseen), ostaa sieltä ruokaa, ajaa kotiin ja saada ahmed ahne syömään vain ja ainoastaan sille tarkoitettua ruokaa. Kaikki kohdat aiheuttavat haastetta viikkokausia jatkuneen sateen keskellä, mutta viimeinen on ehdottomasti ja ratkaisevasti haastavin. Miten kukaan voi olla noin ahne? Äsken Pertsa imaisi kitusiinsa minulta tippuneen chilipähkinän, ja rouskutti sen pikavauhtia ettei kukaan vain ehdi ottaa sitä pois. Ei edes ilme värähtänyt, vaikka kyseessä ei tosiaankaan ollut mikään mieto chili. Vähän kyllä pelottaa, että kohta saan kärrätä matot takaisin pesulaan. Toivottavasti pähkinä kuitenkin pysyy mahassa, talous ei taida kestää paikallisen pesulan tukemista enää enempää tähän väliin.

Koska Pertsalla tuntuu olevan piilevää energiaa pienen kylän tarpeisiin, olisi hyvä keksiä sille jotain liikunnallista tekemistä. Kaikeksi onneksi kaverini mainitsi harrastavansa kääpiöpinsereidensä kanssa agilitya, ja nyt ollaan menossa kokeilemaan lajia. Sunnuntaina on halli varattu, ja mennään ihan pienellä porukalla, ei minkään virallisen seuran kautta. Muut koirat ovat jo kokeneita agilityharrastajia, ja odotan jännityksellä kuinka meidän kahden noviisin käy. Näen jo sieluni silmin, kuinka kaikkien muiden koirat läpäisevät radan tyylipuhtaasti. Sitten ne istuvat kaikessa rauhassa omistajansa vieressä katselemassa, kun Pertsa pomppii ensin miten sattuu, ja heittää sitten selälleen keskelle kenttää kun ei tajua mun ohjeista ja hosumisesta yhtään mitään. Saattaa olla tähtihetkiä taas luvassa.

Kirpparikamojen kuvausprojekti jatkuu, ja kuten kuvasta näkyy, mikään ei ole siinäkään suhteessa muuttunut.

Kuvaaminen voi käydä melko turhauttavaksi, kun vähintään joka toisessa kuvassa on ylimääräinen nenä, jalka tai häntä.