Tasainen aika ei kuitenkaan kauaa kestänyt, vaan kuin varkain esiin hiipi uusi, edellistä pelottavampi ilmiö. Käytöksessä oli ollut jo merkkejä havaittavissa, mutta nyt todellisuutta ei voinut enää paeta; murrosikä oli saapunut. Koska kokemusta on jo yhdestä teinistä, oli oireet turhankin tutut: uhmakasta käytöstä, kimeää vastaan vänkäämistä, täydellistä välinpitämättömyyttä ja hämmentynyttä sekoilua. Meidän pienestä oravakoirasta oli kehittynyt täysiverinen teini.
Selkeimmin teiniys ilmeni agilitykentällä. Ennen niin innokkaasti makupalan perässä juossut pikkukoira ei vaan voinut enää tehdä mitä käsketään. Turhaan huidoin kädellä ja huhuilin että "putkeen", meidän teinihirviö nuuskutti tyynen rauhallisena jännää hajua ihan toisaalla. Kun korotin ääntäni, nousi pieni karvainen pää, katsahti minua alta kulmain, ja katseesta kuulin ihmisteinin äänellä: "no joo joo, älä ragee".
Kun teinix sitten armeliaasti suvaitsi saapua annetun tehtävän äärelle, oli kalkkiksien tehtävästä kehitettävä uusi versio. Teinithän tunnetusti tietää kaiken paremmin. Putkeen menon sijasta Pertsa hyppäsi sen päälle. Siitä sitten komentamisen jälkeen putken suun eteen selälleen makoilemaan, ja esittämään kuin ei olisi koskaan kuullutkaan mitä putken suhteen pitäisi tehdä. Kun käsky muuttui astetta kovemmaksi, oli oravakoiran sielu oitis säpäleinä. Murtuneena ja elämän julmuudesta ahdistuneena se meni putkeen, ja poistui suurta maailmantuskaa kokien. Teinit.
Pakkohan se on tämäkin vaihe kestää, mutta lökäpöksyjä tai pipoa en sille osta.
Dynaaminen teinikaksikko
