Putki päällä ja johto poikki

Niin siinä sitten vaan taas kävi, että talvi pääsi yllättämään autoilijan. Tai ei varsinaisesti yllättämään, lumen tulo oli kyllä tiedossa, mutta renkaanvaihtaja sijaitsee Thaimaassa ja talvirenkaat ties missä. Minkäs teet.

Koska liikkuminen kesäkumeilla olisi saattanut olla vaarallista sekä itselle että ympäristölle, päätettiin jättää agitreenit väliin. Onneksi paikalle kiisi kuitenkin T. koiriensa ja uskollisen, asianmukaisin renkain varustellun autonsa kanssa, ja päästiin sittenkin treenaamaan.

Jouduin taas toteamaan, että koira pärjää paremmin kuin ohjaaja. Pertsa on niin nopea sekä oppimaan että liikkeissään, että tämä ohjaaja-parka on usein auttamattomasti myöhässä. Onneksi pekoniherkku kädessä antaa anteeksi suhteellisen monta mokaa, ainakin vielä toistaiseksi.

Kolmas kerta agilityssä, ja meidän oravakoira vetäisi kevyen harjoittelun jälkeen peräjälkeen sillan, kiemuraisen putken, renkaan, esteet (5kpl), suoremman putken, muurin ja kepit. Oravakoira viuhtoi puuhkahäntä liehuen, ja minä koitin pysyä perässä pekoniherkku sormissa tutisten. Pitänee hakeutua kunnonkohotuskurssille. Kepit menivät tosi hyvin, minä ensin ahteri edellä ja Pertsa sitten perässä asianmukaisesti pujotellen. On se taitava!

Into jatkui vielä kotiin asti, ja pikkukoiralta kesti tovi rauhoittua. Loppupäivä vietettiinkin lepppoisasti lenkkeillen aurinkoisessa lumimaisemassa ja yhteiskunnallisia velvollisuuksia hoidellen. Pertsa ei päässyt äänestämään, mikä oli Pertsan mielestä huutava vääryys. Kuuluva vastalause esitettiin asiaankuuluvasti. Ja kyllä muuten kuuluikin.

Ettei menisi liiaksi agility-taitojen kehumiseksi, niin tässäpä kuvatodistetta järjen jättiläisen toilailuista. Ihme ettei meidän tasmanian tuholainen päässyt hengestään tai torppa palanut poroksi, sen verran komeaa valokaarta poikkisyöty laturin johto sylki aamulla ilmoille. 

Tasmanian tuholainen iski jälleen.

Ekaa kertaa yksin puomilla. Vähänkö jännitti, mutta hyvin meni. Pertsa siis meni tuonne ihan yksin, ilman ohjeistusta saati käskyä. Se oli se paikka missä sai pekoniherkun, minnepä sitä koira muualle menisi.

Uutena asiana opittiin kepit. Pertsa tajusi homman jujun yhden kerran jälkeen, minä työstän ajatusta edelleen.

Kumpi on oikealla puolella, koira vaiko ohjaaja. Vai tietääkö sitä kukaan. Vauhti korvaa päämäärän puuttumisen.

Putkeen meni- ja putkesta ulos!

Tänään koitti sitten se kauan odotettu ensimmäinen agilitypäivä. Pertsa hoksasi että jotain jännää on varmaan tiedossa, ja parkkeerasi heti aamusta jalan viereen lähtöä odottamaan. Snapsi oli dognapattu mökille, joten saatiin sohlata Pertsan kanssa aamulenkkikin ihan kahdestaan. Hyvin meni.

Automatka agilityhalliin ei sitten mennytkään ihan niin hyvin, kun joku tollo unohti ajo-ohjeet kotiin. Puoleen väliin matkaa riitti muistissa kapasiteetti, mutta sitten iski täysi pimeys päänuppiin. Eihän siinä auttanut muu kuin herätellä vanhan nokialais-parkani netti eloon ja kaivaa sieltä ajo-ohjeet. En muuten suosittele netin käyttöä Nokia 6600:lla yhtään kellekään. En edes kokeilumielessä. 

Kun agihalli vihdoin viimein löytyi, taisi molempia meistä noviiseista jännittää. Onneksi siellä oli tuttu T. meitä vastassa koirineen, ja ohjaaja vaikutti kovin mukavalta. Hallissakaan ei ollut samaan aikaan muita koiria, joten ennakkopelko sohlaamisesta yleisön edessä oli turha.

Ohjaaja kertoi, että tarkoitus on edetä pienin askelin, ja koiralla pitää olla kivaa. Ensin harjoiteltaisiin esteen yli menoa, ja myöhemmin muuta. Ensi alkuun ei kuulemma odoteta koiralta kummoisia, ohjaajasta nyt puhumattakaan. Tätä ohjaajaa tieto lohdutti suuresti.

Alettiin sitten hommiin, ja Pertsa riekkui ihan onnessaan kivassa, makupalan tuoksuisessa hallissa. Varsinaiset treenit aloitettiin esteestä. Ohjaaja piti Pertsaa kiinni esteen toisella puolella, ja minä asetuin asemiin toiselle puolelle kera pekoniherkun. Ohjaaja varoitteli, että usein koirilla ensimmäisen hypyn oppiminen kestää, eli kannattaa varata aikaa. Tarkoitus oli, että Pertsa hyppää puomin yli, minä sanon samaan aikaan "hyppy" ja annan sitten palkinnon onnistuneesta suorituksesta. Käytännössä homma meni niin, että kun ohjaaja laski Pertsasta irti, en ehtinyt edes avata suutani, kun esteen yli salamana pompannut karvakasa oli syönyt pekoniherkun, limannut koko käteni klähmäiseksi ja antanut vielä pikaisen, pekoniherkun makuisen pusun. Fiksuna ihmisenä tokaisin sitten siihen väliin "hyppy", kun ei tullut muutakaan mieleen. Olipa muuten ihanan älykäs olo.

Parin hypyn jälkeen minäkin opin antamaan käskyn ajoissa, ja Pertsa hyppi yli esteiden kuin paraskin kilparatsu. Laajennettiin kolmeen esteeseen kerrallaan, ja sieltä se meidän pikkuorava pomppi valon nopeudella pekoniherkun luo. Olin kyllä tosi ylpeä Pertsasta, ja niin se oli itsekin, kun kaikki sitä kehuivat. Jos sillä olisi ollut henkselit, niin paukutus olisi kuulunut naapurikylään saakka. 

Siinä vaiheessa kun laajennetiin viiteen esteeseen, astui kuvaan Pertsan kyky ajatella asioita ihan itse. Tyyppi veti pokkana pari estettä yli, pari ali, ja sitten taas yhden yli. Ei tule tylsää kun vähän vaihtelee. Kehut se sai kumminkin joka kerta, kun pysyi kuitenkin radalla. Oli huvittavan näköistä, kun Pertsa sujahti ihan yhtä nopeasti esteen ali, kuin sen ylikin. Pitääkin ehdottaa uutta liikettä agilityradalle, sitten mekin pärjätään :D

Normaalisti yhdellä kerralla opetellaan yksi asia, mutta koska Pertsalla riitti intoa ja virtaa, kokeiltiin vielä putkea. Ja sinnehän meidän ahmed ahne sujahti heti eka kerralla nuolena, kun huutelin sitä toisessa päässä pekoniherkun kanssa. On se uskomaton otus.

Samana päivänä ei voi vaatia liikaa, vaikka Pertsa olisikin veivannut esteitä ja putkea pekoniherkun toivossa vaikka kuinka kauan. Sovittiin jatko ensi sunnuntaille, ja selkeesti näin jo itseni ja Pertsan hienoissa agikisoissa loistamassa. Hiukan tietty pudotti maanpinnalle, kun tajusin, että minun pikkuoravani vetää kaiken niin nopeasti läpi, etten luultavasti pysy sen vauhdissa. Mutta hauska harrastus me tästä saadaan, sen verran innoissaan oltiin molemmat!

Viuhahtaja esteradalla

Eka kertaa putkesta ulos, pekoniherkun kutsu on vastustamaton.

Joskus homma ei vaan oikein etene

Ei edisty barffaus ei. Syitä on tasan kaksi; Muschin lupaamia kuponkeja ilmaisia aterioita varten ei ole näkynyt eikä kuulunut, eikä tuota ahnetta pikkupossua saa lopettamaan kaiken mahdollisen ahmimista vaikka mitä tekisi. No okei, on olemassa kolmaskin syy, eli omakohtaisesti vaivaava laiskuus. Pitäisi olla energiaa ajaa Faunattareen (tai vastaavaan barffievästä myyvään liikkeeseen), ostaa sieltä ruokaa, ajaa kotiin ja saada ahmed ahne syömään vain ja ainoastaan sille tarkoitettua ruokaa. Kaikki kohdat aiheuttavat haastetta viikkokausia jatkuneen sateen keskellä, mutta viimeinen on ehdottomasti ja ratkaisevasti haastavin. Miten kukaan voi olla noin ahne? Äsken Pertsa imaisi kitusiinsa minulta tippuneen chilipähkinän, ja rouskutti sen pikavauhtia ettei kukaan vain ehdi ottaa sitä pois. Ei edes ilme värähtänyt, vaikka kyseessä ei tosiaankaan ollut mikään mieto chili. Vähän kyllä pelottaa, että kohta saan kärrätä matot takaisin pesulaan. Toivottavasti pähkinä kuitenkin pysyy mahassa, talous ei taida kestää paikallisen pesulan tukemista enää enempää tähän väliin.

Koska Pertsalla tuntuu olevan piilevää energiaa pienen kylän tarpeisiin, olisi hyvä keksiä sille jotain liikunnallista tekemistä. Kaikeksi onneksi kaverini mainitsi harrastavansa kääpiöpinsereidensä kanssa agilitya, ja nyt ollaan menossa kokeilemaan lajia. Sunnuntaina on halli varattu, ja mennään ihan pienellä porukalla, ei minkään virallisen seuran kautta. Muut koirat ovat jo kokeneita agilityharrastajia, ja odotan jännityksellä kuinka meidän kahden noviisin käy. Näen jo sieluni silmin, kuinka kaikkien muiden koirat läpäisevät radan tyylipuhtaasti. Sitten ne istuvat kaikessa rauhassa omistajansa vieressä katselemassa, kun Pertsa pomppii ensin miten sattuu, ja heittää sitten selälleen keskelle kenttää kun ei tajua mun ohjeista ja hosumisesta yhtään mitään. Saattaa olla tähtihetkiä taas luvassa.

Kirpparikamojen kuvausprojekti jatkuu, ja kuten kuvasta näkyy, mikään ei ole siinäkään suhteessa muuttunut.

Kuvaaminen voi käydä melko turhauttavaksi, kun vähintään joka toisessa kuvassa on ylimääräinen nenä, jalka tai häntä.